Odotuksia ja toteumia

Ennen lapsen syntymää sitä ajatteli kaikenlaista siitä, millaista elämä sen jälkeen on ja miten vauvan kanssa toimitaan. Jotkut odotukset olivat melkoisen epärealistisia ja joitain asioita ei ollut tajunnut edes ajatella etukäteen. Näin puolitoista kuukautta vauva-arkea elettyäni voin kertoa, kuinka kaikki sitten oikeasti onkaan mennyt.

Synnytys. Suhtauduin enimmäkseen äitiysjoogan ansiosta synnytykseen tosi luottavaisin mielin, odotin rankkaa mutta positiivista kokemusta, jossa toimin yhteistyössä kehoni kanssa ja pusken uuden ihmisen maailmaan mahdollisimman luonnollisesti. Todellisuudessa nössöilin jo aika vaisujenkin supistusten äärellä ja päädyin lopulta epiduraaliin, selvittyäni tosin ensin kahdeksaan senttiin asti auki hengittelemällä. Synnytyskin menikin kyllä aika pitkän kaavan mukaan (tarkempaa kertomusta siitä kenties myöhemmin), ja vaikka pahimpien kipujen aikana ajattelinkin Jipon jäävän meidän ainoaksi lapseksemme, niin nyt jo voisin synnyttää uudelleen vaikka huomenna. Yllätys oli ehkä myös se, miten läsnä ja skarppina olin koko toimituksen ajan, ei puhettakaan mistään synnytystranssiin vaipumisesta.

Synnytyksen jälkeen. Ajattelin saavani tuhisevan vauvan rinnoilleni heti äänekkään ensiparkaisun jälkeen, sitten ihastelisimme kaunista poikaamme, viettäisimme pari idyllistä päivää perhehuoneessa ja menisimme kotiin. Pojan ensiparkaisu oli kuitenkin vaisu rohina ja äidin sylin sijaan tyyppi saateltiin kiireesti lastenlääkärin huomaan. Tutkimusten jälkeen sain pidellä vauvaa pari minuuttia, minkä jälkeen pieni ihminen kiikutettiin lastenosastolle. Vietin kolme ensimmäistä sairaalapäivää ilman vauvaa kahden hengen huoneessa, jossa toinen äiti nautti omasta pienokaisestaan, J työnteli minua pyörätuolissa lastenosastolle vierailemaan, öisin heräilin särkevään alapäähän vauvan itkun sijasta. Lopulta saimme (onneksi kaikesta huolimatta terveen!) poikamme ihan omaksi ja vietimme ne pari perhehuonepäivääkin.

Synnytyksen jälkeiset kivut. Tätä asiaa en ollut jotenkin osannut ajatella. Juu, olin lukenut blogeista, kuinka hämmentävän rikki sitä synnytyksen jälkeen on, mutta en ollut osannut asennoitua siihen omalla kohdallani. Jokainen askel vihloi alapäässä, pissaaminen oli yhtä tuskaa, istuminen sattui. Särkylääkkeet eivät juurikaan auttaneet, joten hammasta purren mentiin ensimmäiset päivät. Kotiin päästyämme jätin särkkärit samantien pois ja pystyin jo tepastelemaan viisi kierrosta pihan ympäri ilman järkyttäviä tuskia. Lopullinen ihmeparantuminen tapahtui viikko synnytyksen jälkeen, kun vessakäynnin yhteydessä ulos tupsahti lenkkimakkaran kokoinen sideharsotaitos – sen jälkeen toipuminen olikin sitten varsin nopeaa.

Väsymys. Toinen asia, jota ei pysty etukäteen kuvittelemaan. Vaikka sain nukkua ensimmäiset yöt sairaalassa ilman vauvaa hoivattavana, olin silti järkyttävän uupunut. Ei puhettakaan, että olisin jaksanut vastaanottaa muita vieraita kuin omat vanhempamme, saati sitten valokuvaajaa palvelusta, jota meidän oli tarkoitus testata. Kotona en pystynyt nukkumaan päiväunia, kun uni tuntui tulevan päälle niin pelottavana, mustana aaltona, että havahduin aina hereille ennen kuin se veisi minut kokonaan syövereihinsä. Edelleen ajatus siitä, että uneni määrä ei ole omissa käsissäni, ahdistaa, mutta olen tottunut vauvan rytmissä elämiseen eikä nukahtaminen enää pelota. Huonosti nukuttu yö lamaannuttaa, mutta silloin yleensä aamuimetys makuullaan ja sitä seuraavat torkut vauva kainalossa pelastavat tilanteen.

Baby blues. Eihän nyt minulle sellaista, pöh. Vauva on unelmiemme täyttymys ja ihana pieni ihmisenalku, kuinka sellainen voisi aiheuttaa mitään kurjia tunteita. No, vauvaa rakastinkin alusta alkaen, kuinka tuollaista suloista olentoa voisikaan muuta kuin rakastaa. Silti pahimman uupumuksen vallassa, fyysisistä huonon olon kohtauksista kärsien, myönnän mielessäni käyneen ajatuksia ajan takaisinpäin kelaamisesta. Pohdin, mihin oikein olemme ryhtyneet ja onko minusta tähän touhuun. Parin viikon jälkeen helpotti, vauva-arkeen tottui ja Jippo alkoi tuntua päivä päivältä vieläkin ihanammalta. Edelleen saatan saada helposti kyyneleet silmiini asiasta kuin asiasta, mutta se nyt ei kovin tavatonta ollut ennenkään raskautta.

Imetys. Vauva nostetaan synnytyksen jälkeen äidin rinnoille, se alkaa imeä ja that’s it. Tai sitten ei. Ensimmäisen kerran imetystä yritettiin vieraillessamme lastenosastolla ehkä pojan syntymäpäivän iltana tai sitten vasta seuraavana päivänä, en muista. Tissini olivat kyllä jo paisuneet valtaviksi maidosta, mutta vauva ei saanut otetta nänneistä eikä koko touhusta tullut oikein mitään. Myöhemmin imetystä yritettiin kätilön avustuksella ja tiukan nipistyksen avulla rinta saatiinkiin hetkeksi suuhun. Lopulta rintakumien avustuksella imetys alkoi sujua jotenkuten, vaikka kumien kanssa sählääminen olikin aika kamalaa. Pitkään asian perään kyseltyäni sain myös alkaa vihdoin pumpata maitoa, en vieläkään oikein ymmärrä, miksei sitä minulle heti suositeltu sekä maidontuotannon lisäämiseksi että siksi, että poika voisi saada pullosta omaa maitoani. Reilun viikon iässä imetys alkoi onneksi sujua ilman kumeja, kun J näytti minulle hyvän otteen, jolla ohjata rintaa vauvan suuhun, ja nyt Jippo osaa aika hyvin jo itsekin hamuta tissin suuhunsa. Maito tuntuu riittävän mutta pumpulla en edelleenkään saa kovin massiivisia määriä ulos. Myöskään Jipon imu ei ole ehkä vielä ihan täydellistä, joten tissillä vietetään pitkiä aikoja. Ehkä suurin este minun ja Jipon hoitoon jättämisen välillä on se, että koen sen olevan riippuvainen tisseistäni ja haluan olla paikalla tarjoamassa sille maitoani tarpeen tullen. Jos saisin omaa maitoani pumpattua talteen, voisin mielihyvin antaa juottaa sitä pullosta, mutta kynnys korvikkeen juottamiseen on suuri, vaikka sitä poika pienempänä joikin maitomäärieni ollessa vielä riittämättömiä.

Vaipat. Kestovaippoja, luonnollinen villavauva, ihanaa. Not. Nyt kun Jippo kakkaa isommat kakat lähes aina lavuaariin ja kertisvaippoja kuluu pävässä enää muutama, voisi kuvitella kestovaippailunkin sujuvan. Olen kuitenkin kokeillut pojalla niin all-in-one-vaippaa, sisä- ja kuorivaippaa kuin taskuvaippaakin eikä mikään oikein toimi. Jos vauva puhkeaa parkumaan kurkku suorana heti ensimmäisen pissan lirahtaessa vaippaan, on vaipan idea mielestäni hieman vesittynyt. Kun vielä kestovaippaohjeissakin kehotetaan vaippaihottuman ilmestyessä siirtymään hetkeksi kertakäyttöisiin vaippoihin, alkaa tuntua siltä, että kaikesta propagandasta huolimatta kertikset ovat vauvallekin mukavampia ja kestovaippailu säästää lähinnä vanhempien lompakkoa ja luontoa. Harsovaippoja lisäimun kanssa voisin ehkä vielä jossain vaiheessa testailla uusiksi, mutta ehkä me vain olemme kertisihmisiä.

Vessahätäviestintä. Kerrankin jotain, joka on sujunut yli odotusten! Vauvan vessatus tuntui ajatuksena fiksulta (ja vauvan mukavuutta vaippavalintoja enemmän lisäävältä), joten halusin ainakin kokeilla touhua. Jos sitä vaikka vaipanvaihdon yhteydessä vähän kokeilisi lavuaarin päällä, tulisiko ulos mitään. Ja voi pojat, sitähän tuli. Nykyään Jipolla tulee isot kakat vaippaan ehkä kerran viikossa, muuten turautellaan lavuaariin. Monta kertaa päivässä, monta isoa turausta kerralla. Myös pissa tulee lähes poikkeuksetta vessatuksen yhteydessä ja pissavahingot hoitopöydällä ovat täysin loppuneet. Huono puoli tässä on se, että kakkahädän yllättäessä Jippo joko ähisee ja ynisee varsin äänekkäästi (öisin) tai itkee suoraa huutoa, kunnes joko alistuu kakkaamaan vaippaan (kerran yöllä äidin ollessa laiska, puolentoista tunnin ähinäkonsertin kuunneltuani päätin seuraavalla kerralla vain suosiolla viedä tyypin vessaan) tai pääsee kakatettavaksi lavuaariin. En ole laskenut, montako vaippaa päivässä kuluu, mutta ainakin niitä kuluisi huomattavasti enemmän jos lavuaariin päästeltävät kakkamäärät päätyisivät vaippaan. Kunhan vauva oppii istumaan, aletaan varmasti kokeilla pottaakin.

Ulkoilu. Luulin tekeväni tunnin vaunulenkkejä päivittäin, monta kertaa päivässä. Nykyään tavoitteena on päivittäinen puolen tunnin ulkoilu vaunujen tai kantoliinan kanssa. Jippo ei juurikaan nuku päivisin eikä hereillä ollessaan oikein viihdy vaunuissa. Niinpä silloin, jos tyyppi sattuu päiväunille nukahtamaan, on äidillä mielessä ulkoilun sijasta usein miljoona muuta hommaa ja niiden hoitamisen jälkeen on jo liian myöhäistä, kun seuraava nälkä kolkuttelee ovella. Kantoliinaan pojan saa lähes takuuvarmasti simahtamaan mutta sitäkin kotioloissa käytän lähinnä silloin, kun tyyppi muuten viettäisi koko päivän sylissä tai tissillä. Jos sitten kaikkien hommien hoitamisen jälkeen vauva edelleen koisii eikä edellisestä ruokailusta ole kulunut liikaa aikaa, voidaan ehkä piipahtaa kävelyllä. Onneksi meillä on lähes joka päivä jokin meno, jonka yhteydessä tuon puolituntisen usein saa sentään täyteen. Nykyään minulla on kyllä taikakeinoja Jipon rauhoittamiseksi vaunuissa ja viileämmät säätkin ehkä edesauttavat viihtymistä siellä, joten vaunuttelu ei enää niin paljoa jännitä kuin aiemmin.

Pukeutuminen. Riemuitsin raskauden loppumetreillä, kuinka saan vihdoinkin oman vaatekaappini käyttöön. Asioita, joita en ottanut huomioon, oli se, että housuni eivät edelleenkään mahdu päälleni vyötäröstä, paitani tissien kohdalta, ja nekin paidat, jotka ehkä mahtuisivat, ovat imetyksen kannalta epäkäytännöllisiä. Lisäksi kotona ei jaksa panostaa pukeutumiseen ja ihmisten ilmoille lähtö on sellaista rumbaa, ettei siinäkään hirveästi omaa vaatetustaan miettiä ehdi. Yhden imetyspaidan (joka sekin taisi oikeasti olla vain raskauspaita napitetulla rintamuksella varustettuna), kahdet imetysrintsikat (ei toivoakaan, että mahtuisin niihin rintsikoihin, joita hankin raskauden loppuvaiheessa) ja kolme imetystoppia (mallia tissejä kiristää, vyötärön kohdalta lerpattaa) olen ostanut, mutta muuten olen sinnitellyt olemassaolevilla vaatteillani. Imetysvaatteet ovat poikkeuksetta niin rumiakin, että pyrin välttämään rahojeni tuhlaamista moisiin. Siispä päivän asuni ovat nykyään mallia mukavat housut ja helposti ylös käärittävä tai edestä napitettava paita. Kun vielä kantoliinaa ei viitsi minkään kovin muhkean paidan päälle pukea, on yläosan vaatetus varsin rajoitettua.

Oma elämä. Niin mikä? Kun vielä vikoilla raskausviikoilla huitelin ostelemassa tehosekoittimia ja ties missä tapahtumissa ja ennen raskautta varsinkin olen tottunut täyttämään kalenterini varsin tehokkaasti, niin onhan se vähän outoa viettää suurin osa päivästä sohvalla tyynykasaan hautautuneena telkkaria tuijotellen. (Miten on mahdollista, että samaan aikaan pyörii kuusi sarjaa, jossa esiintyy Gordon Ramsay? Ja jos TV:stä sattuu tulemaan jakso samaa hömppäohjelmaa, josta olen ehkä vuosi sitten nähnyt yhden jakson, niin miten se on juuri se sama jakso? Aina.) Toisaalta on tosi rentouttavaa istahtaa vauvan kanssa sohvannurkkaan ja tietää möllöttävänsä siinä seuraavat hetket tarvitsematta sen enempää höntyillä, mutta kyllähän sitä joskus tuntee olonsa vähän sidotuksi, varsinkin kun J käy treeneissä ja muissa tilaisuuksissa. Onneksi olen onnistunut haalimaan ihan kiitettävän määrän vauvamenoja ja kyläreissuja, voihan sitä aktiivinen olla vauvan kanssakin. Ja huomisen jälkitarkastuksen jälkeen odottaa toivottavasti paluu treenaamaankin, vaikka se sitten tarkoittaisikin vauvalle korviketta pari kertaa viikossa. Ehkei maailma siihen sitten kuitenkaan kaadu.

 

 

Harvinaisesta herkusta eli päiväunia nukkuvasta vauvasta nauttii Paula, jonka yksi odotus oli, että vauvat nukkuvat suunnilleen aina.