On yhdeksännen luokan kevät. Edessä ovat viimeiset kuukaudet Töölön Yhteiskoulun matikkaluokalla. (Niinpä niin, kauaa en viihtynyt uudessakaan koulussani.) Olen odottanut lukioon pääsemistä jo pitkään, tahdon aloittaa jälleen alusta uusien ihmisten parissa.

Olen ollut melkein koko yläasteen ihastunut hyväkäytöksiseen ja söpöön Markukseen mutta enää tämä ei minua sytytä. Eikä kukaan muukaan luokan pojista. Onneksi sentään lukion puolella on suloinen Apinavauva, jonka tummille nappisilmille hihittelemme parhaan kaverini Annin kanssa koulun käytävillä. Apinavauvan ja Annin takia voisin jäädä lukioon TYK:iin mutta muuten samat vanhat kuviot eivät todellakaan kiinnosta.

Huhtikuussa suurin osa päättötodistuksen arvosanoista on jo ratkennut. Itse jännitän vielä, saanko tiukalta äikänmaikalta todistukseen kympin niin että lukuaineideni keskiarvo olisi täysi kymppi. (Sain.) Muuten koulu sujuu omalla painollaan, vaivattomasti niin kuin aina. Opin nopeasti eikä minun tarvitse juuri puurtaa läksyjen kanssa, mitä nyt joskus laskemme vanhempieni kanssa vaikeita matikantehtäviä yömyöhään. Opettajat tykkäävät minusta, koska olen motivoitunut ja nautin uuden oppimisesta. Luokkakaverini tykkäävät minusta, koska en ole fiksuudestani huolimatta tylsä hikipinko, vaan annan kopsata tehtävät vihkostani – ja minulla on hyvä perse.

Yksi suurimmista ilonaiheistani koulun loppumisessa on se, että pääsen eroon eräästä kiusankappaleesta luokallani. En tiedä, mitä tyypillä alunperin oli minua vastaan – ehkä yhteinen ihastuksen kohteemme – mutta jostain syystä tämä on vihannut minua yläasteen alusta lähtien. Koska olen luokallamme paljon suositumpi  ja pidetympi kuin ilkeä K, on tämän vihanpito minusta lähinnä huvittavaa mutta turhuudessaan myös todella rasittavaa.

Kotibileissä saa Kauniaisten lintukodossa kasvanut tyttö todeta helsinkiläisnuorten astetta rajumman otteen elämään. Viina virtaa, oksennus lentää ja talon jokaisessa sängyssä harrastetaan jonkinlaista seksiä. Toisella kertaa pienemmällä porukalla jotkut polttavat hasista. Ensimmäisiin bileisiin suhtaudun huvittuneen kummastelevasti, kunnes kyllästyn ja soitan vanhempani hakemaan minut kotiin. Jälkimmäisissä ahdistun.

Vapaa-ajallani pelaan edelleen ringetteä. Alan olla ikäluokkani parhaimmistoa – olen mukana nuorten aluejoukkuetoiminnassa ja seuramme SM-touhuissa. En kuitenkaan ole kovin kunnianhimoinen enkä ole valmis uhraamaan kaikkea aikaani urheilulle. Pelaan, koska nautin siitä ja vain satun olemaan myös aika hyvä. Olen kokeillut myös muita lajeja – jalkapalloa, jääkiekkoa, salibandya – mutta ringetteä ei mikään voita.

16-vuotiaana olen edelleen kypsempi kuin moni ikäiseni. Tiedän, mitkä jutut ovat minua varten ja mitkä eivät – kavereiden alkoholi- ja seksikokeilut eivät minua juuri hetkauta. Olen oman tieni kulkija enkä sorru ryhmäpaineen alla – tai oikeastaan edes huomaa minkään paineen olemassaoloa. Koska olen itsevarma, huumorintajuinen ja näytän hyvältä, minulla on varaa olla oma nössö hikke itseni ilman, että joutuisin sen takia jotenkin syrjityksi. Olen tyytyväinen itseeni ja elämääni.

Seuraavaksi ollaankin sitten jo huomattavasti lähempänä nykyminää, kun muistelut kohdistuvat maaliskuuhun 2009.

Tartuinpa Kristaliinan haasteeseen vihdoin minäkin. Olen kyllä niin junnu, että mitä lie näistä alkupään jutuista tulee, mutta kokeillaan.

On elokuu vuonna 1999. Aloitan kuudennen luokan Kakkosnorssissa Haagassa. Olen halunnut vaihtaa koulua, koska Kauniaisten pienet piirit ärsyttivät minua. En olisi jaksanut vielä yhtä pitkää kouluvuotta samojen, tylsien ihmisten kanssa.

Ensimmäinen koulupäivä jännittää. Äitini saattaa minut koululle, jossa ystävällinen rehtori (Nainen! Voiko rehtori olla nainen?!) ottaa minut vastaan. Uusi luokkani on 6B, mistä olen iloinen, koska olen aina ollut B-luokalla. Luokanvalvoja on rehtorin mies (Mies! Voiko luokanvalvoja olla mies?!), vähän pelottavan oloinen vanhempi herra. Samalla luokalla aloittaa myös toinen uusi tyttö, joten en ole ainoa kummajainen.

Uuden koulun tavat tuntuvat hassuilta. Luokan jokaisella tytöllä on bestis, jonka kanssa välituntisin kierretään koulun pihaa juoruillen. Minun tietysti kuuluisi pariutua toisen uuden tytön kanssa, mutta lyöttäydyn mieluummin vuoroin minkäkin parin seuraan kolmanneksi pyöräksi. Opin pian, että bestisjärjestelyjä ei niin vain muutella: saan vihaisia tekstiviestejä tytöiltä, joiden kaverin yritän ryöstää.

Luokassa on tiukka nokkimisjärjestys. Luokan kuningattaria ovat neljä tyttöä, joiden tiiviistä porukasta olen vähän kateellinen. Kukaan ei kyseenalaista heidän asemaansa luokan pomoina. Lopuilla tytöillä on selvä arvojärjestys, vaikkei sitä ääneen sanotakaan. Itse onnistun nousemaan ehkä jonnekin keskikastiin, kunnes ensimmäisissä kotibileissä en halua osallistua leikkiin, jossa läpinäkyvää kalvoa siirretään suusta suuhun. Seuraaviin bileisiin minua ei kutsuta. Siellä kuulemma pussailtiin ja suukot maistuivat salmiakkitikkarilta.

En halua sopeutua luokan omituiseen kulttuuriin, joten jatkan epämääräisenä kaikkien kaverina.

Ihastun rinnakkaisluokan pisamanaamaiseen poikaan ensisilmäyksellä. Olen ollut kimpassa entisen luokkakaverini kanssa melkein vuoden mutta nyt päätän jättää menneet taakseni kokonaan. Suunnittelen kaverini kanssa ilkeän juonen pojasta eroon pääsemiseksi. Kaverin bileissä kohtelen poikaa välinpitämättömästi, kunnes kaverini sovitusti kehottaa tätä hakemaan minua tanssimaan hitaita. Poika ilahtuu silminnähden ja tulee pyytämään minua tanssiin mutta minä sovitusti vastaan ei. Pojan naama venähtää ja me kaverini kanssa iskemme toisillemme silmää. (Vuosia myöhemmin pyydäån käytöstäni anteeksi kirjeitse mutta en kuule pojasta enää mitään.)

Jutusta pisamanaamaisen pojan kanssa ei tule koskaan mitään sen enempää.

Olen hyvä koulussa ja opettajat pitävät minusta. Pääsen mukaan luokkalehden toimitukseen ja saan antaa tukiopetusta muille oppilaille. Totun pikkuhiljaa siihen, että tunteja pitävät välillä opettajaharjoittelijat ja siihen, että tässä koulussa jokainen opiskelee sekä teknistä että tekstiilityötä. Uutta ovat myös vapaavalintaiset opinnot – minulla on tuuria ja pääsen ykkösvaihtoehtooni, huippusuosittuun teatterivavaan. Sen myötä rakastun improon ja näyttelemiseen entistäkin enemmän.

12-vuotiaana olen vielä aika ujo ja hiljainen, en todellakaan mikään räväkkä huomion keskipiste. Olen kiltti ja kuuliainen, kenties ikäistäni kypsempi. Tunnen olevani vähän erilainen kuin muut enkä oikein vielä tunne itseäni. Olen luokkani pisin tyttö, minulla on pyöreät posket ja kauan himoittu permanentti. Kouluterkkari on huolissaan siitä, syönkö tarpeeksi, mutta lopettaa kyselyt kun luettelen päivittäisen ruokamääräni välipala-pakastepizzoineen. Ringetteharrastus kuluttaa kaloreita ja on jo muovannut reisistäni ja takapuolestani lihaksikkaat.

Seuraavassa osassa hyppäämme vuoteen 2003 ja yhdeksännen luokan kevääseen.