Eilen mahani tuntui jo niin raskaalta, että ihmettelin kuinka ihmeessä selviän sen kanssa vielä viisitoista pitkää viikkoa. Tänään epätoivoinen lyllerrys vaihtuikin sitten jo taas lähes normaaliksi kävelyksi ja mahakin näytti puolet pienemmällä. Ah tätä turvottelua ja ilman kertymistä.

Vaikka kasvavaa kumpuani jumaloinkin, alkaa minulla pikkuhiljaa olla ikävä omaa kroppaani. Sitä jäntevän ruippanaa vartta, jonka kanssa on helppo juosta bussiin, kiipeillä esteiden yli, istua jalkakäytävän reunalla tai muiden epämääräisten korokkeiden päällä, kaivaa pesukoneen takaa sinne pudonneita esineitä ja pyöriä sängyssä. Puhumattakaan roller derbyn pelaamisesta tai muusta rajummasta liikunnasta.

Onneksi aika menee nopeasti nyt, kun kesä on koko ajan lähempänä.

En tiedä, miksi kuvittelin raskauden olevan vain hirmuisen auvoisaa ja seesteistä aikaa jonnekin ihan loppumetreille asti. Tiesin toki että jotkut naiset tuntevat pientä kuvotusta aamuisin mutta en osannut aavistaakaan, että jokainen hiemankin epämiellyttävä haju, ajatus hajusta tai planeettojen epäsuotuisat asennot saisivat aikaan kakomista vaativan oksennusrefleksin. Onneksi mitään ei sentään ikinä tullut ylös asti. Ja entäs sitten ne vaivat, joista kukaan ei ollut ikinä maininnutkaan: pirulliset liitoskivut, jotka saavat jokaisen liikkeen tuntumaan siltä että haaroja revittäisiin kahtia ja joille ei voi tehdä mitään. Onneksi pahimmat tuskat ovat jo helpottaneet, vaikka yöllinen asennonvaihto vielä aikamoinen projekti onkin. Ja se, kuinka painava tämä maha oikein on. Ja kuinka voimakkaasti sopivaan paikkaan osunut potku nasahtaa mahaan.

Toisinaan toivon, että aika menisi pikakelauksella eteenpäin ja saisimme pikkuisen mahdollisimman pian ulos terveenä ja hyvinvoivana. Toisaalta en vaihtaisi pois yhtään vauvan potkua, kasvavan mahan ihailua peilistä tai iloisen odotuksen täyteistä päivää.

Työpäivän lomassa aivojaan lepuuttaa Paula, jonka kesäloma lähestyy arvaamattoman kovaa vauhtia.