Erään aikakauden loppu lähestyy. Parin viikon päästä en hengitä raikasta syysilmaa keuhkoihini hiekkalaatikon reunalla vaan matkalla töihin. En syötä lapselle puolukoilla koristeltua puuroa aamupalaksi, en tallustele syysauringossa metsätietä pitkin mammatreffeiltä kotiin, en kirjoita blogia päiväuniaikaan. En ihastele lapsen yhä varmemmiksi käyviä askelia, en naura kun se rutistaa leikkikaverit syleilyynsä, en ole se tärkein ja aina läsnä oleva aikuinen.

Tulee palavereja, deadlineja, ruuhkabusseja, heräämisiä ennen auringonnousua, bisneslounaita, kauluspaitoja. Uusia ihmisiä tavatessa pitää osata kertoa oma eikä lapsen nimi. Jo nyt tuntuu rinnassa pakahduttava ikävä, kun ajattelen tulevaa, vaikka vielä toinen tuhisee pihalla päikkäreitä ihan lähellä.

Jos olisin tiennyt keväällä sen, minkä tiedän nyt – kuinka lapsen kanssa oleminen on päivä päivältä hauskempaa ja antoisampaa kun se kasvaa ja kehittyy (ja toisaalta kuinka myöhäiseksi tissistä vieroittaminen lopulta menisikään) – olisin ehkä jättänyt työt hakematta. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on hyvinkin unelmatyöpaikkani enkä tiedä, olisinko sinne enää myöhemmin päässyt.

(EDIT muutama tunti myöhemmin: vein lapsen illaksi mumulaan ja tulin juuri tyhjään kotiin kera karkkipussin, vastaan käveli paljon pukumiehiä ja tuntui oikeastaan aika hyvältä ajatukselta olla kohta yksi niistä – vaikka minä tulisinkin kotiin vähän aikaisemmin. Enkä ole mies. Ehkei tää oo niin paha sittenkään.)