Täällä se nyt on, elokuu. Vaikka minulle tuo punaisten kuutamoiden ja pimenevien iltojen kuukausi onkin aina ollut vielä selvästi kesää, niin kyllähän tuossa ilmassa jonkinlainen syksyn kirpeys on jo aistittavissa. Väistämättä hiipii ajatuksiin, kuinka lähellä töiden alku jo onkaan. Vähän itkettääkin, kun tietää pian jättävänsä taakseen pitkät, leikintäyteiset päivät kotona. Ja kuinka pieni ei vielä ollenkaan osaa aavistaa tulevaa elämänmuutosta. Toki Jippo saa jäädä vielä pariksi kuukaudeksi kotiin J:n kanssa, parhaaseen mahdolliseen hoivaan. Toivon, että siirtymä sujuisi suhteellisen kivuttomasti, edelleen nimittäin äidin syli on maailman paras paikka eikä isä meinaa kelvata edes vaipanvaihtajaksi. Hirvittää kyllä jättää pojat kahdestaan kahdeksi vuoden synkimmäksi kuukaudeksi, helppohan minun on näitä rennon letkeitä kesäpäiviä lusia kotona ja puistoissa mutta kaiken pimeyden ja loskan keskellä päivät voivat tuntua pidemmiltä kuin ne ovatkaan. Onneksi teen vain nelipäiväistä viikkoa maaliskuun loppuun, pitkinä viikonloppuina voimme juoda kaakaota ja käpertyä sohvalle koko perheen voimin.

On ihanaa mennä töihin ja tehdä jotain omia aikuisten juttuja, kuulua työyhteisöön. Mutta jos nyt pitäisi valita, niin olisin sittenkin ehkä ottanut epävarmemman työpaikan vaikkapa tammikuun alussa kuin tämän varman nakin nyt. En malttaisi vielä luopua, en nyt, kun Jippo alkaa olla aina vain hauskempaa seuraa ja päivät kiitävät ohi matelemisen sijaan. Haikeaa. Vaikeaa. Voi, elokuu ja syyskuu, olkaa hitaita, jooko. Antakaa minun lillua vielä untuvaisissa niskavilloissa, lapsen naurussa ja hellissä halauksissa. Täyttää itseni rakkaudella piripintaan, niin että jaksan töissä neljä kertaa kahdeksan tuntia plus lounastauko plus matkat (on ihan liian monta tuntia) viikossa.

Minä, joka kadehdin J:tä siitä, että tämä sai käydä töissä ja mennä vapaasti minne mielii milloin mielii, olen kuin varkain kasvanut nauttimaan kotiäitiydestä juuri kun se alkaa olla ohi. Jos töiden alkamisen jälkeen linnoittaudun kotiin kaikiksi illoiksi ja viikonlopuiksi ja hukutan lapseni pusuihin ja halauksiin, niin ehkä me selviämme?