Tänään oli Jipon 1,5-vuotisneuvola, ensimmäistä kertaa uuden kodin lähineuvolassa. Olin varautunut ujosteluun ja selittelyyn, kuinka poika kyllä kotioloissa osaa tämän ja tämän. No, aluksi tyyppi ei meinannutkaan suostua astumaan koko terkkarin huoneeseen, mutta mukava, nuori hoitaja lämmitti poitsun nopeasti. Ja sitten alkoikin kuulkaas tapahtua.

Lapsi, joka kotona ähertää parin palapelinpalan kanssa kunnes turhautuu, kokosi kymmenen palan palapelin yhtä (vaikeaa!) palaa vaille valmiiksi ennen kuin ehdin kunnolla tajutakaan.

Sen jälkeen lapsi, joka avaa suunsa vain harvojen ja valittujen tuttujen seurassa, tyhjensi lelulaatikon ja luokitteli leikkiensä lomassa autoja ”iso”, ”pieni”, ”keksikokoonen”.

Lapsi, joka pelkää lääkäreitä eikä pidä vieraiden kosketuksesta, antoi mitata pituutensa (84 cm) ja painonsa (12,7 kg) ilman pienintäkään harmistusta.

Sen jälkeen itsepäinen lapsi, joka oli aiemmin jo hieman protestoinut kehotusta järkätä lelut takaisin, oma-alotteisesti siivosi jokaisen lelun takaisin paikoilleen.

Lopuksi lapsi esitti näytösnumerona vielä klassisen palikkatestitempun. Helpot palikat sujahtivat oikeisiin koloihinsa alta aikayksikön. Kun kaksi erityisen vaikeaa palaa eivät mallailusta ja voimasta huolimatta suostuneet mihinkään reikään asettumaan, avasi lapsi tyynesti laatikon kannen ja pudotti palikat suoraan sisään.

(Totuuden nimissä kerrottakoon, että kun äiti ei tässä vaiheessa tajunnut lähteä, seurasi vielä valomerkin omaista valojen rämpyttelyä sekä lelujen mielenosoituksellista paiskomista takaisin lattialle. Näistäkin onneksi selvittiin puheella ja lähdön oikeasti koittaessa olivat valot taas päällä ja lelut laatikossa.)

On toi aika ihana.