Tasa-arvoinen vanhemmuus on harha

Olisi kaikenmaailman 1-vuotiskatsauksia kirjoitettavana, mutta tartunpa ensin tähän aiheeseen. En tiedä, mistä minulle on tullut käsitys, että nykyaikana on tosi yleistä, että mies jää vaikkapa kotiin vauvan kanssa pitkäksikin ajaksi, että miehen jopa kuuluu osallistua vauvanhoitoon ihan yhtä paljon kuin äidinkin. Että mies, joka ei töiden jälkeen samantien rynnistä kotiin pyörittämään vaippashowta ja kinua käyttää osaa vanhempainvapaasta, on jotenkin kylmä ja vanhanaikainen ja ennen kaikkea harvinaislaatuinen tapaus. Ehkä täällä Lilyn äitiys- vanhemmuusblogeissa vain sattuu olemaan jotenkin erityisen jaettua vanhemmuutta – on kotiinjääviä isiä ja uraäitejä, on isiä, jotka bloggaavat lapsistaan, on vanhempia, jotka haluavat alusta alkaen luoda yhtä vahvan kiintymyssuhteen molempiin – tai sitten moinen käsitys on jotenkin muutenkin vallalla mediassa? Eilen mammakollegoiden kanssa jutellessani tajusin kuitenkin, että todellisuudessa kotiinjäävä isä on harvinaisuus. Monelle isälle jo kesäloma tai kolme päivää kaksin lapsen kanssa on liikaa.

Periaatteessa tasa-arvo vanhemmuudessa on ihan kiva ajatus. Ihannetapauksessa koko perhe voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä kotona, minkä lisäksi vanhemmat saisivat kumpikin omaa aikaa ja yhteistä aikaa ilman lasta – kaikkea kukin tarpeensa mukaan. On kuitenkin pari faktaa, jotka sotivat tätä idylliä vastaan: mies ei kykene tuottamaan ravintoa vauvalle ja perhe tarvitsee rahaa elääkseen. Jos siis lasta haluaa imettää, on äidin maitorauhasten oltava lapsen saatavilla silloin, kun tällä on nälkä. Eli käytännössä äiti on kotona ja isä töissä tienaamassa sitä tuikitarpeellista valuuttaa. Tsitsing, siinä kilahti äidin pussiin semmoiset 9 tuntia arkipäivässä enemmän lapsiaikaa kuin isälle. Jo se yksistään riittää kiinnyttämään lapsukaisen enemmän äitiin kuin isään. Lisäksi töissä vaaditaan yleensä suurempaa skarppiutta kuin kotona, joten yöheräilyjen hoitelunakki osuu äidin harteille – tsitsing 12 tuntia lisää vastuullista lapsiaikaa äidille(vaikkakin toivottavasti suurimman osan siitä ajasta saa viettää unten mailla). Ja koska työssäkäyväkin tarvitsee palautumisaikaa töistään eikä vain kotivanhempi kotihommistaan, suodaan isälle ainakin tunti päivässä omiin touhuihinsa. Jos lapsi on valveilla vaikkapa suunnilleen klo 9-21, on isällä mahdollisuus viettää aikaa tämän kanssa ehkäpä noin pari tuntia päivässä. Melkoinen murto-osa siitä ajasta, jonka äiti lapsen kanssa on. Ja koska senkin ajan luultavasti mieluummin käyttää jotenkin muuten kuin kakkapyllyä pesten ja ruokaa suuhun lappaen, jäävät arkiset rutiinit ehkä suurimmaksi osaksi äidin harteille silloinkin, kun isä on kotona.

Ja se on ihan ok. Vaikka lapsella ei olisikaan kahta vanhempaa, jotka viettävät tämän kanssa täsmälleen yhtä paljon aikaa, vaihtavat yhtä monta vaippaa päivässä ja syöttävät yhtä monta lusikallista ruokaa, lapsella voi olla kaksi vanhempaa, jotka rakastavat tätä yhtä paljon. Se riittää.

Lapsen mennessä päivähoitoon tilanne muuttuu radikaalisti: silloin vanhemmuus voi oikeasti olla tasa-arvoista, toki kunkin vanhemman kiinnostuksen mukaan. Jos vaikka äiti laittaa mielellään ruokaa ja isä riehuu puistossa, voi äiti laittaa ruokaa ja isä riehua puistossa. Pääasia, että silloin – ja vasta silloin – molemmilla vanhemmilla oikeasti on tasa-arvoiset lähtökohdat lapsensa kanssa olemiseen. Ennen sitä jokainen isä, joka viettää aikaa lapsensa kanssa vaikka kirjan verran illassa – puhumattakaan viikoiksi tai kuukausiksi kotiinjäämisestä – on sankari ja riittävän hyvä isä.

Siispä isät, älkää ottako paineita nykyajan tasa-arvovaatimuksista ja polttako itseänne loppuun yrittämällä olla sekä hyviä työntekijöitä että täydellisiä isiä. Ja äidit, muistakaa arvostaa niitä hetkiä, joita miehenne viettävät lastensa kanssa älkääkä ottako niitä itsestäänselvyytenä.