Tissittömyyskateus

Olen vähän kateellinen J:lle siitä, että se on näiden parin kotona vietetyn viikon aikana saanut käydä kaupassa (jopa monta kertaa päivässä), pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, käydä suihkussa, pestä hampaat ja käydä treeneissä silloin kun haluaa. Ilman, että tarvitsee kokoajan ennakoida pienen suursyömärin mahdollisia imuhaluja ja kuulostella jokaista sen unituhinaa ja örähdystä sillä korvalla, että onko se nyt se ratkaiseva ilmoitus huutavasta nälästä.

Vieläpä, kun minä olisin ihan tosi hyvä käymään kaupassa ja tekemään kotitöitä.

Joskus ajattelen, että olisin parempi isä kuin äiti.

Tai sitten voisin olla pulloruokittavan vauvan äiti, joka jakaisi syöttövuorot tasan isän kanssa ja pääsisi silloin tällöin omiin menoihinsa ilman huonoa omatuntoa siitä, että vauva sen takia joutuu pullolle. Voisin pumpata maitoa säännöllisen päivärytmin mukaan vartin kerrallaan ja yhtä säännöllisesti syöttää vauvaa. Ei pelkoa maidon riittämättömyydestä, ei kysymyksiä siitä, imeekö vauva hyvällä otteella ja oikeassa asennossa. Ei sydäntä särkevää parkua heti kun olen istunut pytylle keventämään suoltani luultuani vauvan olevan syvässä unessa (tämä tapahtuu oikeasti neljällä kerralla viidestä, vauvallamme on kakkatutka).

Sitten ajattelen sitä, että J joutuu menemään huomenna töihin.

Ja sitä, kuinka mahtavaa on ollut seurata minityypin imun kehittymistä onnettomasta hapuilusta rintakumien kautta ihan napakkaan imemiseen.

Ja sitä, kuinka suloinen rintaa lutkuttava ja siihen lopulta uinahtava vauva onkaan.

Ehkä äitinä on kuitenkin ihan kivaa.

Imetyksensä myöhäistä aloittamista harmittelee Paula, joka ei saanut vauvaansa rinnalleen heti synnytyksen jälkeen mutta onneksi kuitenkin edes myöhemmin.