Jatketaan vähän ”historia” -aihetta vielä tähän. Tosiaan sivuutin edellisessä postauksessa kuinka klinikalle lähdin tavoittelemaan yhtä haavettani. Tilannehan lähti hyvin rauhallisesti liikkeelle. Ovumiaan otin siis 2018 yhteyttä, ja ensikäynti sovittiin syksyyn.

Täytyi oikein ajatella, että mitähän kaikkea silloin olikaan. Eli ensin tuli ensikäynti. Lääkäri valikoitui vain arpomalla, koska ei minulla sinällään ollut mitään käsitystä kenen kanssa asioisin. Lääkärinä itselläni oli Kati Pentti, ja hän on myös jatkossa oma lääkärini seuraavan haaveprojektin tiimoilta.

Lääkärillä käytiin läpi vähän elämän tilannetta. Tässä kohtaa asuin vielä toisessa osoitteessa, mutta samana syksynä tuli sitten myytyä kyseinen asunto, joten muutto takaisin porukoille tuli ajankohtaiseksi. Kuitenkin olin päättänyt että nyt yritetään silti. Ensikäynnin/suunnittelukäynnin jälkeen varattiin aika psykologille. Hänen kanssaan käytiin läpi, miten esimerkiksi lapselle tuodaankin aikanaan esille, että lapsella ei ole isää. Tässä kohtaa painotettiin, että on tärkeää kertoa totuus, mutta toki lapsentahtisesti ja oloisesti.

”On ollut ihana luovuttaja, joka on antanut äidille mahdollisuuden saada sinut.” Puhutaan siis aina luovuttajasta ja isää, nyt kun ei ole, niin ei ole. Tämä isättömyys minua mietitytti kyllä. Muistan kyllä, miten mummuni aikanaan sanoi, että ”Rakastava perhe on tärkeä asia, oli siinä isää tai ei.” Mummu kuolikin tuossa ennen kuin hoitoihin menin, mutta aiheesta kyllä puhuttiin jo ennen. Hän tuki ajatusta täysillä. Oli kuitenkin 1926 syntynyt. Että valveutunut mummu minulla oli.

Isättömyys myös muuten mietitytti tuossa kohtaa kovastikin. Asenteet, muiden ihmisten ajatukset ja kohtelu. Entä, kun lapsi menee päiväkotiin ja tehdään isänpäivä korttia tai isästä muuten tulee keskustelua. Onko lapseni hylkiö, tai äpärä. Nämä ajatukset olivat mielessäni tuolloin vahvasti ja mietinkin, teenkö väärin ollessani itsekäs ja halutessani lasta yksin?

Kuitenkin asuessani Sodankylässä, ennen hoitoihin päätymistä, niin siellä eräs työkaveri sanoi, että: ”Mitä sellaista mietit? Olet vahva ja rakastava äiti. Mihin silloin toista tarvitaan? Haaveita kuuluu toteuttaa ja pyrkiä niitä kohden. Kyllä noita hoitoja ihan Rovaniemelläkin tehdään.”

En päätynyt Rovaniemelle hoitoihin. Mutta rakas edesmenneen ystäväni kanssa pidetty pitkä keskustelu kotimatkalla Sodankylästä Satakuntaan avasi silmäni kyllä tälle haaveelle.

Psykologin kanssa käyty keskustelu oli kyllä avaava ja hyvä. Tästä päästiin miettimään jatkoa. Päädyttiin etsimään ovulaatio ja seuraamaan tarkemmin kuukautiskiertoa. Itselläni kierto on ollut aina hieman epäsäännöllisen säännöllinen. Ensimmäinen hoitokerta tyssäsi ajoituksen etsimiseen. Olin käynyt jo ultrassa, jossa katsotaan kohdun tilanne ja munasolun koko. En nyt enää tarkalleen muista, mutta siittiöitä tässä kohtaa ei edes inseminaatiolla laitettu. Vaan aloitettiin alusta.

Otettiin tukilääkitykseksi Letrozol  nimistä lääkettä. Tämä on yleisesti rintasyöpälääkkeeksi määrättyä, mutta tämän ”sivuvaikutuksena” saattaa olla ovulaation parempi mahdollisuus. En muista otettiinko tässä kohtaa myös piikityshoito, en muista nyt kuollaksenikaan, mikä oli lääkkeen nimi. Mutta voi olla, että se otettiin jo tässä vaiheessa käyttöön.

Hoitokertoja itselläni siis kertyi 6 kappaletta tämän 2018-2020 aikana. Eli ei niitä nyt ihan huimasti. Mutta kuitenkin monta. Tehtiin kyllä lähete ennen viimeistä hoitoa  TYKS:iin ivf-hoito ajatuksella. Mutta valitettavasti minulla on sen verran painoa, että muutaman kilon painon pudotus olisi suotavaa ennen ivf hoitoihin menoa. Päätin sitten, että painonpudotuksen ohella kävisin inseminaatiossa Ovumiassa kunnes painotavoite olisi saavutettu tai raskautuisin. No seuraavasta inseminaatiosta tosiaan raskauduin.

Kiertoni oli aika pitkä. Ovuloin lääkkeillä vasta (kierronpäivä) kp 17. Tämä oli melkein joka kerta sama lääkkeiden avulla. Ja löydettiin siis viimein hyvä ajankohta inseminaatiolle.

Kuudennen hoitokerran kohdalla uskalsin pistää irrotuspiikin (munasolun irrotuspiikki auttoi ajankohdan oikeaksi.) jo edellisenä iltana. Noin 16 h ennen inseminaatiota. Lueskelin, että jos munasoluja käy luovuttamassa, niin irrotuspiikki usein pistetään n. 24h ennen toimenpidettä. Tämän johdosta uskalsin pistää selkeästi aiemmin nyt tämän piikin. Muina kertoina irrotuspiikki pistettiin noin 4h-5h ennen inseminaatiota klinikalla. Olin saman päivän aamuna pistänyt vielä munasolun kasvatukseen tarkoitettua lääkettä. Että mietin kyllä, että mitenhän käy.

Jännitin kyllä silti seuraavaa päivää, että mitenhän se nyt sit menikään. Että oliko munasolu jo puhjennut. Kuitenkaan näin ei ollut vielä käynyt ja itse asiassa munasolun ”pussi” vai minkä sisällä nyt munasolu onkin, niin tämän pussin reunat olivat jo laineilla, eli tarkoittaen, että puhkeaminen on ”lähellä”. Edellisillä kerroilla munasolun kalvonreunat ovat olleet kiinteän pyöreät, eli puhkeaminen ei ollut vielä aivan käsillä. Siittiöthän elävät vielä noin 1-3 päivään aktiivisena, jotkut jopa kauemmin. Kuitenkin tärkeää on saada siittiöt asemiin vähän ennen puhkeamista ja mielellään saman vuorokauden aikana. Aika rakettitiedettä ja ihmisiä kuitenkin on paljon maailmassa.

Kyseinen päivä taisi olla 18.5.2020. Silloin oli tosi lämmin ja aurinkoinen kevät päivä. Kaunis sekin siis. Ja sitten jännitettiin, että kuin käy. Seuraavat 2 viikkoa olivatkin jännät ja 1.6.2020 tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin! <3