Jos en innostuisi

Jos ei innostuisi niin kovasti, olisivatko loput helpompia? Jos ei miettisi ja kiintyisi, voisiko lähteä taakseen katsomatta? Itkettyäni Leonidaksessa, autossa ja saunassa alkaa lopulta jo naurattaa.

Erityisopettajaopintojeni ensimmäinen opetusharjoittelu päättyy. Mikään kirjoitus tai raportti ei tee oikeutta niille kokemuksille, joita tämä lyhyt mutta intensiivinen jakso on tarjonnut. Yritin kuitenkin raportoida: ”Tärkein oppini on opettajan suuri merkitys lapsille ja se, että olemalla aina lapsen puolella opettaja osoittaa paitsi ammatillisuutensa myös ihmisyytensä. Tämä kuulostaa pateettiselta, mutta en osaa pukea paremmin sanoiksi sitä opettajuutta, jota ohjaajani kautta sain oppia. Hyväksyntä, kuuntelevuus, tilannetaju ja joustavuus jäävät päällimmäisinä mieleeni.”

Alla on kauniin kahvini lisäksi kortti ohjaajalleni. Kortin kuvassa on tunnetta, yhdessä oloa, epätäydellisyyttä ja rosoa. Aivan kuin harjoitteluluokassani. Kiitos!

—————————

Kiitos kysymästä, seurantatunti meni hyvin ja sain hyödyllistä palautetta! Yliopistonlehtorille annetun asiakaspalautteen mukaan olen ”paras opettamaan ymppää”. Pienet kullannuput! Tässä tapauksessa pitää ilmeisen napakasti paikkansa sanonta siitä, että jos ei osaa jotain, kannattaa sitä opettaa toisille. Pelkoa päin…

p.s. Mieheni, jonka mieli (Luojan kiitos) edustaa ei laaksoa ei kukkulaa -osastoa, vastasi ensimmäiseen kysymykseen: ”Olisivat, voin kertoa”.