Tiimalasissa suhisee
Olen ollut hiljaa blogissa ja miettinyt tulevaa.
Ennen hiihtolomaa juutuimme kolmen opintoverin kanssa yliopiston aulaan. Kellään ei ollut kiire minnekään. Seisoimme ja puhuimme. Ruodimme kouluttajia, setvimme sisältöjä ja analysoimme työllistymisen mahdollisuuksia. 50 % meistä suri jo tuolloin opintojen pikaista päättymistä, kahden ollessa sitä mieltä että pikemmin parempi. Eivät ruojat luvanneet meitä nyyhkijöitä kaivata lomallakaan.
Loma oli ja meni. Hetkellisen haikeuden tilalle tuli halu iloita siitä, mitä opinnoissa on jäljellä. Intensiivinen pohdinta tulevasta alkoi loman aikana. 38 vuoden kokemuksella ajatusten ristituli ei voisi vähempää yllättää.
Kun lähiopiskelua on jäljellä enää vähän, alkaa mieli kääntyä tulevaan. Olen jo vaativassa työssä, jota voin mainiosti jatkaa erityisopettajankin koulutuksella. Koulutuksen aikana olen oppinut paljon. Toivon, että osaisin hoitaa vaativaa työtäni aiempaa tehokkaammin, monta näkökulmaa ja keinoa rikkaampana. Muutoksen mahdollisuuskin kutkuttaa. Olisiko nyt jonkin uuden aika? Olisinko valmis luopumaan siitä, mitä minulla nyt on? Mistä tiedän, olisiko uusi antoisampaa? Onko mitään töitä edes tarjolla?
En ole ajatusteni kanssa yksin. Työllistyminen mietityttää laajasti vuosikurssiamme. Epävarmuus ammattiroolin muuttumisesta tuottaa hauskaa pohdintaa*.
”Mä haen ensi vuodeksi koulunkäyntiavustajaksi johonki autismiluokkaan! Sit vuoden päästä mä oikeesti tiedän, mitä pätevä erityisopettaja siellä tekee!”
ja
”Ens syksynä mun pitäisi oikeesti olla se, jolle kaikki kollegat tulevat kaatamaan ahdistustaan tuen portaissa kompuroidessaan!”
Näiden ajatusten tuottajat ovat molemmat rautaisia tyyppejä. En hetkeäkään epäile, etteivätkö HE pärjäisi jo tänään tilanteessa kuin tilanteessa. Silti ajatus oman osaamiseni riittämisestä ja tulevan epävarmuudesta pyörii mielessä.
Tuskailu ja vääntäminen voi olla paitsi osoitus reflektoinnin taidosta ja kovasta itsekriittisyydestä myös yritys pitää kiinni opiskelijan roolista. Vielä hetken meillä on oikeus olla kunnolla keskeneräisiä. Moni on valalla vakuuttanut, että nämä ovat viimeiset opinnot. On syytä ottaa kaikki ilo irti viime hetkistä! Päiväviini hyppytunnilla on sekin yritys tähän suuntaan. Kohta ollaan taas järkeviä (!) viranhaltijoita.
Millaisia kokemuksia sinulla on ratkaisujen tekemisestä elämän risteyskohdissa? Ovatko ”loppumiset” sinulle vaikeita vai jatkatko vihellellen matkaa?
_______
Ensi viikosta eteenpäin minä käytän oikeuttani opiskelijan tietämättömyyteen ja raastavaan innokkuuteen kotikaupunkini yläkoulussa. Opetusharjoittelu alkaa. Siitä enemmän viikonloppuna!
Pus!
Piia
*Edit: Lainaukset eivät ole sanatarkkoja, vaan inspiroituja osimoilleen näin.