Korttipeliä isänpäivään

Koulussa tehdään isänpäiväkortteja. Jos minä saisin päättää, tärkein korttipedagoginen periaate olisi pelisilmäisyys. Näppi- ja perstuntuma, maalaisjärki ja muut ihmisyyden palaset voisivat siivittää askartelua. Huumori olisi mausteena. Kenenkään ei tarvitsisi hävetä.

Vuonna 1982 isänpäiväkortti piti tehdä, vaikkei olisi ollut isää, jolle sen haluaisi lähettää.

Seuraavana vuonna sai tehdä kortin äidille. Perustella piti. Muutenhan ”kuka tahansa voisi haluta askarrella mitä sattuu”. Pidin puheen siitä, että äiti hoitaa kaiken ja ansaitsisi kortin useamminkin kuin kahdesti vuodessa.

Vuonna 1986, uudella asuinalueella, puolet luokan lapsista tuli yksinhuoltajaperheistä. Yhtäkkiä isättömyys olikin trendi. Tytöistä vain yhden vanhemmat olivat edelleen yhdessä. He olivat melkein nähtävyys. Toisten eroisät olivat enemmän läsnä kuin toisten. Kortin kohteen sai nyt itse päättää.

Vuonna 2013 askarreltiin isänpäiväkortteja. Opettajan ohje antoi tilaa, yksityisyys huomioitiin työjärjestelyissä. Toisten kortteja ei kuulunut kurkkia, ellei joku halunnut esitellä omaansa. Joku askarteli enolleen, toinen isoisälleen. Aika moni isälleenkin. Korteista tuli hillittömiä, kun teemana oli Movember. Pääsin itsekin kuviin.

Hyvää isänpäivää kaikille isille ja muille lasten läheisille, jotka kortteja huomenna saavat!

J.K. Lapseni isälleen askartelema isänpäiväkortti on paikassa nimeltä hukka. Parhaillaan lapsi korjaa tilannetta kirjoittamalla valmiskorttiin koskettavia säkeitä. Valasaiheinen 3D-kortti on kuulemma niin hieno, että lapsi aikoo pyytää sen isältä omakseen, kunhan on ensin sen antanut.