Lapsuuskoulussa

Eilen sukelsin tunnetunneliin. Lukemaan ja kirjoittamaan oppimisen didaktiikkaa järjestettiin koulussa, jota itse kävin pienestä kolmosluokkalaisesta kaikkitietäväksi lakkipääksi. En ollut varautunut siihen, että jo koulurakennuksen näkeminen nostaisi niin voimakkaita muistoja. Nyyhkin koulun pihalla ja kaivoin esiin kännykkäkameraa kuvatakseni yllä olevan hirvittävän ruman katoksen, jonka alla aikoinaan nauroin ensihumalaani. (Humaltuminen ei tapahtunut koulupäivän aikana!)

Hiivin sisään D-ovesta, jota emme koskaan käyttäneet. Ovi oman luokan käytävään oli auki. Syöksyin luokkamme ovelle.

Näytti niin samalta. Muistot tulivat iholle.

Tuohon vessaan Lilli (nimi muutettu) oksensi. Tämän oven ulkopuolella seisoi luokkamme Jehovan todistaja, kun lauloimme sisällä virsiä. Nurkan takana harjoittelimme yhtä monista esityksistämme. Samassa paikassa opettaja huusi minulle. Tuo oli erityisopettajan luokka, johon meiltä ei mennyt kukaan. Ikkunallista vessaa emme käyttäneet, koska luokan pisin poika näki sinne seistessään naulakon päällä. Roolivaatteita säilytettiin tässä varastossa. Takkini repesi, kun riemuissani juoksin ulos!

Uuttakin oli: luokkamme ovessa luki nyt JOPO – autoritaarinen opetus oli siis vaihtunut joustavaan perusopetukseen. Luokasta tuli mies. Pyysin vuolaasti anteeksi harhailuani väärässä paikassa ja kerroin käyneeni kyseistä koulua kymmenen vuotta, joista useita juuri tuossa luokassa. Miehen ympärillä pyöri pieniä tummia poikia ja hän sanoi: ”En tieda, en puhu suomi.” Kotikielen opettaja oli tullut opettamaan pienille pojille heidän äidinkieltään. Moni asia oli sittenkin muuttunut.

Yritin siirtyä tunnekanavalta järkitaajuudelle. Fyysisestikin siirryin oikeaan paikkaan, ensimmäiseen luokkaan. Ilta oli antoisa! Saimme harjoitella lukemisen ja kirjoittamisen opettamista, mutta vähintään yhtä paljon imimme vaikutteita opettajan antamista ohjeista oppilaiden kohtaamiseen. Itse olin alun tunnekuohun jäljiltä antoisaa maaperää asenteiden ja eettisyyden muokkaamiselle, vaikka normaalitilassakin ymmärrän arvoperustan tärkeyden. Esimerkit monista kulttuureista tulevien lasten ja heidän perheidensä kunnioittavasta kohtaamisesta haastoivat ajattelemaan ja koskettivat.

Oppimista tapahtuu kohtaamisen avulla ja ehdoilla. Muistot koulusta ovat tärkeitä ja pysyviä. Millaisia muistoja minun kohtaamisestani jää?

Tukekoon kuvan huono laatu retrotunnelmallaan vanhoja muistoja.

Piia