Matka kotiin

Koko kuun kuljin bussilla. Oli hauskaa, siitä kirjoitinkin. Tänään opetusharjoitteluni loppuessa koin symbolisen liikuttavan päätösbussireissun. Vieras teinipoika (14-vuotias?) istui viereeni. Yhtäkkiä hän retkotti olkaani vasten. Poika oli nukahtanut! Nauratti ja liikutti. Levätköön siinä, ajattelin. 

Olin juuri lähtenyt harjoittelun loppupalaverista, jossa ohjaajani antoi parhaan palautteen siitä, miten lämpimästi kohtaan oppilaat. Olipa alleviivaava jenkkityylinen vahvistus saamalleni palautteelle tämä uninen poika! Vain syvä kertojan ääni puuttui.

————

Otsikko ”Matka kotiin” voisi kuvata myös sitä tunnetta, joka erityisopettajaksi kasvuun on liittynyt. Ehkä mikään ei ole tuntunut niin oikealta ja luonnolliselta kuin erityisopettajana toimiminen. Suomalaiseen tyyliin olenkin välillä miettinyt, mikä koira tähän on jne. Ei kai näin mukavaa saa olla? Useammin olen kuitenkin vain iloinnut ja kiittänyt. Wow, mikä matka! Oi, mitkä kaverit! 

———–

Pedapulina tullee harventumaan. Opinnoista on jäljellä enää päätöspäivä ja -reissu. Todistus tulee toukokuussa. Maanantaina menen töihin: nykyiseen, melko hallinnolliseen, hommaani. En vielä tiedä, irtoaako siitä pulinaa. Puhinaa takuulla, kolmen kuukauden tauon jälkeen paluu voi olla hikinen. 

Kiitosaatoksin

Piia