Minulla on näkemys
Olipa kerran lapsi, jonka elämässä oli monenlaista. Niinkuin nyt lasten elämässä on. Oli autoja, hämähäkkejä, kavereita ja herkkuja. Oli iloa ja kiukkua. Aika varhain vanhemmat huomasivat, että lapsen kehityksessä oli jotain erityistä. Tukitoimet aloitettiin päivähoidossa. Kuntoutustakin myönnettiin, vähän.
Pian tuli selväksi, että kaikilla ammattilaisilla on oma näkemys. Äiti ja Isä hämmentyivät. Ketä heidän pitäisi uskoa. Sitäkö pirteää terapeuttia, joka tuntui pitävän lapsesta eniten? Vai jämäkkää lastentarhanopettajaa, joka näki lasta päivittäin? Lääkäri olisi varma valinta. Jäätävän töykeähän hän oli, mutta lukeneet ihmiset saattavat olla sellaisia. Omakin näkemys vanhemmille kyllä muodostui, välillä sitä kuunneltiinkin. Kokonaisuudesta ei tuntunut vastaavan kukaan ja vastauksen halutessaan vanhemmat yrittivät koota sitä toisistaan poikkeavista näkemyksistä.
Tuli pohjakosketuksia: tilanteita, joissa paskapalaute oli jätetty kirjallisena lapsen vaatelokeroon iltaa varten itkettäväksi. Hyviä hetkiä tuli enemmän, lapsi oppi paljon asioita ja kuntoutus eteni. Pulmat eivät kuitenkaan poistuneet.
Koulun alkaessa Äiti ja Isä kiikuttivat lapsesta tehdyt lausunnot kouluun. He yrittivät olla, kuten oli suositeltu: ymmärtäväisiä opettajan työmäärää kohtaan, ystävällisiä, ei liian vaativia. He toimivat samoin ensimmäisen ja toisen opettajan kohdalla. Terapeuttikin kävi koululla, opettaja koki hänet vaativaksi. Terapeutin näkemys oli, ettei koulussa juurikaan tuettu niissä pulmissa, joita lapsen kehityksessä oli. Äiti yritti puhua varhaisesta tuesta ja pienistä tukitoimista, opettaja totesi muiden luokassa tarvitsevan enemmän. ”Vaikeudet akateemisissa aineissa menevät haaveilun edelle, ymmärrättehän?”
Kolmannelle opelle vanhemmat laittoivat enää Wilmaan viestin, neljännelle samoin. Sitten tapahtui jotain, tuli viides opettaja. Tämä opettaja kuunteli ehkä aiempia enemmän, ei ollut tarkka statuksestaan. Hän näki lapsen. Saattoi siinä muutakin olla, ehkä lapselle oli nyt kertynyt tarpeeksi näkyviä ongelmia. Syy ei ollut tärkeä, nyt alkoi tapahtua.
Palaverissa ammattilaiset kuuntelivat Äitiä ja Isää. Lääkäri nokitti rehtoria ja rehtori lekuria, mutta tuntui, että nyt asiat alkaisivat viimein selvitä. Äiti ja Isä toivovat nyt enemmän kuin aikoihin.
____________________________________________________________
Yhteisen näkemyksen hakemiseen ja yhteistyöhön sisältyy ajatus moniammatillisuuden suuresta arvosta. Olen ollut niin äitinä kuin työntekijänä (hyi mua!) palavereissa, jotka sopisivat älä toimi näin -opetusvideolle. Joustavuus, kuuntelevuus ja suvaitsevaisuus toimivat vain kaksisuuntaisesti. Yksisuuntaiset vastineet ovat lepsuus, nöyristely ja suostuminen. Niihin vastapuoli voi vastata vaikka jyräämällä, inttämällä ja alentuvalla kohtelulla.
”Meidän pitäisi kuulla toisiamme”, haluaisin huutaa kertomuksen väelle. Erityisopettajakoulutuksessa on painotettu opettajan (erityis)pedagogista osaamista ja hänen harkintaansa. Toki moniammatillisuuttakin on sivuttu. Kolmiportaisen tuen myötä koulussa voidaan päättää paljon aiempaa enemmän. Unohtuuko tässä se, että muutkin kuin opettajat ovat koulua käyneet? Jättämällä lukematta tai noteeraamatta toisen ammattilaisen arvion opettaja osoittaa ylpeytensä lisäksi sen, miten hän osaa (tai ei osaa) tutkittua tietoa työssään hyödyntää.
Kun kaikki toimii, näkemykset täydentävät toisiaan. Lääkäri voi iloita erilaisesta tulokulmasta lapsen kehitykseen ja hyödyntää sen tilannetta diagnosoidessaan. Terapeutti mitoittaa ohjeensa huomioiden, että luokassa on kaksikymmentä lasta. Yhdessä keskustellaan siitä, mikä on mahdollista. Arki rullaa, lapsi oppii ja opettaja kertoo onnistumisesta kahvipöydässä, nimettömänä tietenkin. Tämän tekee mahdolliseksi se, että jo sopimusvaiheessa kaikki ”esiintyjät” muistavat, että tarkoitus on auttaa lasta. Tähän tulisi hymiö, ellen olisi täysin oikeassa ja vakavissani.
Ugh.