Osaan(ko) jo

Harjoittelu on edennyt yli puolivälin ja päässäni takoo: ”Osaanko tämän oikeasti?” Ja ei! Kyse ei ole siitä, että epäilisin asiaa, vaan tunnen osaavani hyvin! Olen elementissäni. Osaan innostaa, keksin uudet lähestymistavat, joustan ja olen jämäkkä. FLOW!

Mietin päivittäin, onko kyse siitä, että opintojen lähestyessä grande finalea, on itseluottamuksen jo oltava kohdillaan. Ei kai olisi mahdollista enää tässä vaiheessa kyyristellä nurkassa ja seurata harjoittelun ohjaajaa kuin koiranpentu? On ainakin uskottava osaavansa. Onko luulo osaamisesta kupla?

Vai onko mahdollista, että osaan todella? Onko tässä jotain sisäsyntyistä ja jotain koulutuksen aikana opittua, kuten yliopistonlehtori asian ilmaisi?

Mitä te muut ajattelette, kun erityisopettajaksi valmistuminen kolkuttelee ovea?

Niin tai näin, fiilis on kuin kuvassa. Laaja-alaisen erityisopettajan työssä on paljon uskon valamista oppilaisiin, oppimisen edellytyksien luomista, uusien näkökulmien tarjoamista. Opettaja kannattelee kaikissa tilanteissa: silloinkin, kun jumitilanne uhkaa. Opettaja on se, joka huutaa ”we can do it”, kun skulle ja peilaaminen suoran suhteen ovat viedä teinien järjen.

Mennä viikolla olen poistanut jumeja käyttämällä pikkuista meikkipeiliä ja -sutia, ”seisottamalla oppilasta jana-asennossa”, pelaamalla korttia, antamalla vapauksia ja rajaamalla tekemisen määrää. Olen kysymällä ohjannut oivaltamaan itse, mutta antanut myös oppilaiden opettaa toisiaan ja oivaltaa.

Ohjaajani on antanut sata hyvää, pitkään kokemukseen perustuvaa, neuvoa. Kunpa muistaisin ne kaikki jatkossa. On hauska huomata, että harjoittelun ohjaajanikin oppii edelleen uutta.

Johtopäätöksenä: on todennäköistä, että osaan jo paljonkin. On varmaa, että opin vielä kosolti lisää.

Niin pedana,  

Piia