Yläkoulun tuulet
Tämä ei ole liikenneaiheinen päivitys. Teen harjoittelussa laaja-alaisen erityisopettajan työtä. Opetin ruotsin prepositioita pikkuauton ja laatikon avulla. Seiskaluokkalaiset tykkäsivät autoleikistä. Näin ensimmäisen hymynkin yhden melko vakavan oppilaan kasvoilla. Juhuu!
____
Nautin ajastani yläkoulussa. Ohjaajani on (tälläkin kertaa! mikä onni!) rautaa! Hän on kokenut, näkemyksellinen, joustava ja inhimillinen. Tämä näkyy käytännössä siten, että hän opettaa monta oppiainetta samalla tunnilla, keksii jatkuvasti uusia tapoja selventääkseen asioita teineille eikä hätkähdä muutoksia niin nuorten tilanteissa kuin aikatauluissakaan. Inhimillisyys tulee käyttöön joka päivä, teinien elämä ei ole aina helppoa.
Lukujärjestyksemme näyttää siltä kuin joku olisi arponut siihen numeroita, kirjaimia, ainelyhenteitä ja nuorten nimiä. Sillä lisäyksellä, että kun lottokone pysähtyisi, arvottaisiin vielä hiukan lisää joka tunnille. Aluksi haukoin henkeäni. Miten tästä voi muistaa mitään? Ihmeellisintä ei kuitenkaan ole se, että ohjaajani muistaa, ketkä kulloinkin ovat erityisopetukseen tulossa. Ihmeellisintä on, että homma runsaudessaan toimii.
Tällainen työtapa tuottaa opetusharjoittelijalle A-luokan harjoittelun! Ensi tunnista lähtien olen tehnyt erityisopettajan työtä. Minun ei tarvitse jäädä havainnoimaan, töitä riittää. Olen päässyt kokeilemaan monipuolisesti eri työtapoja. Tervetullut olo!
Oppilaat ovat ihania. He haluavat tukea oppimiseensa ja suhtautuvat harjoittelijaan aivan kuin ”virkaopettajaan”. Opettajista suurin osa on ottanut harjoittelijan lämpimästi vastaan ja halunnut kertoa omasta oppiaineestaan. Erityisopetuksesta ja ammattillisesta koulutuksesta on kysytty kiinnostuneesti. On hauskaa tavata ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita omasta oppiaineestaan ja saavat tuon innostuksensa välitettyä oppilaille. Paljon eroja opettajien välillä on siinä, miten tarpeellisena erityisopetus hyvätasoisessa yleisopetuksen koulussa nähdään. Mutta se onkin jo toinen tarina.
Vi hörs!
Piia
