Pierulimaa ja nuppineuloja

Kahden opetusharjoitteluviikon jälkeen ajatuksia on enemmän kuin lääkäri (opettaja?) määrää. On sellaisia, joista ei osaa kirjoittaa juuri mitään ja niitä, joista haluaisi kirjoittaa romaanin. 

Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat tilanteet, joissa näen lapsen hädän. Tunnen opettajana voimattomuutta. On pakko rajata ja miettiä. Voisinko koulupäivän aikana tarjota hetken keitaan? Löydänkö oireiden ja repivän häiriköinnin alta yksityiskohdan, josta ehdin antaa kannustavan palautteen ennen seuraavaa korjaavaa? Kestäisikö lapsi kosketusta, toisiko se hänelle lohtua? Mikä on osani opettajana? Koko taakkaa en voi kantaa.

Paljon on ilon hetkiä. Huomaan ymmärtäväni luokan vaihtuvien tilanteiden syitä ja seurauksia. Osaan opettaa ymmärrettävästi, oppilailla on välillä hauskaakin (;). Vaadin riittävästi. Usein löydän itseni vaihtamasta lähestymistapaa lennosta, toisinaan siinä onnistuen. Suhtaudun virheisiin huumorilla. Mitä minulle on tapahtumassa?!

Iloitsin reaktiosta, kun lapset ensimmäisen itsenäisesti pitämäni tunnin aikana huusivat: ”Koulu on kidutusta!” Ennen olisin pyytänyt viidesti anteeksi ohjaajaltani ja tehnyt loppuviikon katumusharjoituksia.

Joskus oppimistilanne alkaa kannatella itseään. Näin kävi kartan koordinaatistoa opeteltaessa. Aihe oli kauhistuttanut minua; olen kartan äärellä aivan ummikko. Huolellisesti suunnitellulla tunnillani päästiin alkuun, kun alkoi tapahtua. Yhtäkkiä lapset keksivät lisäsovelluksen valitsemaani oppimisen tapaan ja huomasin hetken voivani seurata sivusta aivan tavoitteen suuntaista lasten itsensä organisoimaa toimintaa. En pysäyttänyt sitä, vaan katsoin, mitä tuleman pitää. Oikeudenmukaisesti lapset jakoivat vuoroja ja pulpetilla roikkunut ympäristötiedon vihaajakin (en minä!) oli aktiivisesti mukana. Wow!

Pohdin aiemmin hyppyä aikuisten parista intensiiviseen lasten erityisopetukseen. Saan huomata, että lasten ja aikuisten oppimisessa on yhtäläisyyksiä. Lapsikin haluaa tietää, miksi jotain opitaan. Hän haluaa palautetta, tykkää tulla huomatuksi. Oppiminen ei onnistu, jos jokin tärkeämpi asia kaappaa tarkkaavaisuuden. Tärkeämmissä asioissa tosin on eroja. Aikuisilla ne ovat kokemukseni mukaan terveys-, työ- ja perheasioita. Lasten tarkkaavaisuudesta kilpailevat oikeiden isojen murheiden lisäksi monet arkiset asiat.

oven kolahdus, ilmoitustaulun neulat, märät sukat pulpetissa,

”Mikä täällä haisee?”, ”Mun eno on Leo!” (kun aiheena on leopardi) ja

pierulima (!)

Just to mention a few.

Onnneksi opintoja on vielä jäljellä. En pysty vielä käymään pokkana onnistunutta opetuskeskustelua pierulimasta. Ohjaajaltani sekin onnistuu!

Hei lukija! Milloin itse viimeksi törmäsit oivallukseen uuden äärellä? Mitä tapahtui? (Vink! Kommentoi puhekuplan kuvasta otsikon alta.)

Piia