Bipopää

Rohkaistuin serkkupoikani ansiosta minäkin ”tulemaan kaapista ulos”. 

Mistähän aloittaisi.. Ihan alusta vaikka. Olen aina ollut (liiankin) herkkä. Siihen kun lisätään lapsuusajan ylipaino, olin oiva kohde pilkalle ja koulukiusaamiselle. Silloin opin nielemään kyyneleet ja tuskan joita nämä lapsenhahmoiset hirviöt aiheutti. En edes muista kouluajoista oikeastaan muuta kuin ahdistuksen, pelon ja sen mustan inhottavan möykyn sisälläni, joka kasvoi päivä päivältä. Isäkin sairasteli, ja hänestä oli aina huoli. Välillä mentiin todella syvissä vesissä. Onneksi oli sentään yksi neiti S. ja herrat K ja V, jotka pysyivät ystävinäni kaikki ne vuodet. Herrat ovat itseasiassa lasteni kummejakin.

Peruskoulu loppui, ja olin niin onnellinen. Nyt se on loppu, voi taas hengittää! Enään ei kukaan hoe sitä, kuinka ruma, tyhmä ja lihava olen. Olin löytänyt jopa lisää ystäviä, ja poikaystävänkin. Mutta jotenkin ei vaan saanut mihinkään otetta. Poikaystävä jäi. Seilailin missä milloinkin, ja jossain vaiheessa alkoi viinaksetkin maistua. Ja huomasin että pojat kiinostuvat minusta muutenkin kuin kaverina. Pari vuotta meni aikamoisessa huurussa, hataria muistoja sieltä täältä. Sex and drugs and rock’n roll. Tosin huumeet jätin muille, minä keskityin vetämään viinaa. Silti oli paha olla, oli sellaista hetken huumaa, ja sitten ei enää tuntunut miltään.

Tapasin tyttärieni isän, ja huomasin odottavani esikoistani. Elämä rauhoittui. Tyttäret syntyivät, vajaa kaksi vuotta ikäeroa. Olin niin väsynyt… Kyselin itseltäni, mikä minua vaivaa? Tämänhän piti olla parasta mitä nainen voi kokea! Ja tytöt olivat helppoja, kilttejä. Silti, aina vaan oli paha olo. Itketti, ärsytti ja väsytti, tuntui että olisin vaan voinut nukkua vuorokaudet läpeensä. Jokin oli pielessä. Tästäkään ajasta minulla ei muistoja ole. Muuta kuin se ellottava tunne.

Sitten paras ystäväni kehoitti (pakotti) menemään lääkäriin. Se on varmasti paras asia, mitä hän on minulle tehnyt. Terveyskeskuslääkäri epäili raskaudenjälkeiseksi masennukseksi, antoi roppia ja lähetteen mielenterveystoimistoon. Vai pitikö minun vielä erikseen käydä lähete pyytämässä? En muista. Ei oikein vieläkään tuntunut miltään. Onneksi Mtt:ssä alkoi asiat selviämään. Sain diagnoosin bipolaarinen, eli kaksisuuntainen mielialahäiriö. IHANAA!!! Siis tälle voi tehdä jotain! Kokeilujen jälkeen löytyi sopiva lääkitys, ja elämä alkoi maistua elämältä. Oli aivan uskomattoman vapauttava tunne, kun alettiin käymään kaikkea läpi, ja palaset alkoi mennä paikoilleen. 

Nyt tuosta diagnoosista on jo monia vuosia ja yksi poikalapsi siunaantunut vielä, jonka vauva-ajasta jopa muistankin jotain, vaik ei helppoa ollutkaan. Elämä rullaa eteenpäin ylä -ja alamäkineen, mutta nyt tunnen ja näen asioita. Itkenkin. Ilosta ja surusta, ihan ihmisten ilmoillakin. Oli häät tahi hautajaaset, meijän äiti itkee aina-sanoo lapset. 😀 Nyt voin olla oma herkkä itseni, mutta kuitenkin vahva. 

Se minua vain kalvaa, miten ihmisillä on vielä tänäkin päivänä hirvittäviä ennakkoluuloja noista mielenhäiriöistä. Kuvitellaan, että jos joudut jotain psyyken lääkitystä käyttämään, olet väistämättä jonkin sortin kylähullu ja joutaisit laitokseen. Sairaus se on muiden joukossa. Lääkkeitä joudut käyttämään, jos sinulla on sydänsairaus tai astma. Ja silti pystyt elämään normaalia hyvää elämää. He ovat sitten asia ihan erikseen, jotka sitä apua eivät hae.

Olipas jotenkin hirveän vaikea kirjoittaa, tähän meni monta tuntia. Mutta jotenkin puhdistavaa. Tässä minä olen, Merja.

Jälkikirjoitus:

Olen siis ”normaali”, töitä tekevä (välillä liikaakin) ihminen. Nämä sairaudet eivät paljon katso, kenen kohdalle iskevät. Ja tästä, että olen tässä teille tätä kirjoittamassa, saan kiittää aivan uskomatonta perhettäni ja läheisiäni. Erityisesti tämä paras ystäväni, sanotaan nyt vaikka rouva B, on ollut tukeni ja turvani. Hän on pysynyt aina vierelläni, vaikka ei se ole helppoa ollut. Hän on yksi vahvimmista ihmisistä joita tiedän, äitini rinnalla. Oman osansa on varmasti tehnyt sekin, että olen läheltä nähnyt, miten mieli sairastuu ja miten se on tuskallista ja pelottavaa läheisille. En ole mikään kirjoittaja, mutta toivottavasti tästä jotain ymmärsitte, ehkä opittekin?

Isäni sanoin: rakastetaan toisiamme!