Vaari ja isä

En oikein tiennyt, mitä tuohon otsikoksi laittaisin.

On tullut paljon ajateltua suhdetta isääni. Se ei aina ole ollut helppo. Lapsena isä jäi vähän vieraaksi, ei paljon ehtinyt kotona aikaa viettämään. Suunnilleen yläaste ikäisenä, kun isä alkoi olla enemmän kotona, se oli aika myrskyä. En oikein osannut suhtautua siihen. Monet kerrat äiti oli välissä. Olin jotenkin niin järjettömän katkera siitä menetystä ajasta, että se peitti alleen kaikki muut tunteet. Ja toisaalta, hain isältäni hyväksyntää. Mutta kumpikaan ei suostunut tunteistaan puhumaan, piti pitää se kuori, ettei mikään pääse satuttamaan. Se jatkui parikymppiseksi asti. 

Tytärteni syntymän jälkeen, olemme viettäneet paljon enemmän aikaa yhdessä. Alussa tunsin lapsellista mustasukkaisuuttakin, miksi ei isä meidän (minulla on kolme sisarusta) kanssa touhunnut noin! Mutta nyt, kun vuosia on kulunut, tunnen suurta kiitollisuutta, että lapsilla on vaari. Meillä kun ei ollut sellaisia isovanhempia, joiden kanssa olisi voinut aikaa viettää. 

Jollain tavalla, saan itsekin elää omaa lapsuuttani omien lasteni kautta. 

Ja nyt olemme muutenkin läheisiä, pystymme keskustelemaan kipeistäkin asioista. Toki yhteentörmäyksiä tapahtuu kahden suuren taiteilijasielun välillä, mutta ne selvitetään. Ei enään jää siihen ”jumiin”. Isäni on ällistyttänyt minut herkkyydellään, jota en nuorena nähnyt.

Ehkäpä olemme molemmat kasvaneet näiden vuosien varrella.

Toivon, että isäni saa tuntea minusta ylpeyttä, ja voisi joskus ajatella että: Siinä on isänsä tytär.