Kaikenkarvaiset ystäväni ja sekalainen sukuni

Ystävänpäivä ei oikein kolahda minulle. Ajatushan on toki ihana, mutta kai sitä voi useamminkin ystäviään muistaa, kuin kerran vuodessa?

Itse koen tärkeäksi kertoa ja näyttää läheisilleni mahdollisimman usein kuinka paljon heitä rakastan. Etenkin sen jälkeen, kun rakas täti R kuoli, kohta kaksi vuotta sitten. Luojan kiitos, ehdin kertoa, että rakastan.

Kavereitahan minulla on paljon, ja ystäviäkin on kasaantunut mukava joukko. Suurin osa näin aikuisiällä. Sukuani en tuohon laske, koska meillä se on niin tiivis ja läheinen. Minulle se on itsestään selvää, että voin puhua ajatuksistani samalla tavalla serkkujeni, tätieni, sisarusteni, siis kaikkien perheenjäsenten kanssa kanssa. 

He tukevat ja lohduttavat minua vaikeissa tilanteissa. –Ero? En ikinä tykännytkään siitä! Iloitsevat kanssani elämän pienistä ihmeistä. –Kevään ensimmäinen leskenlehti, ihanaa! Nalkuttavat ja mäkättävät. –Siis sul on kaks kissaa, koira, marsu ja viis hiirtä. ET TODELLAKAAN ota sitä papukaijaa! Ja kuuntelevat mölöimmätkin juttuni. –Mut jos pakkasel pieree, nii eiks se pitäs näkyy sellasena höyrypilvenä? -No nii just…. 

Kuvassa yleisin reaktio näihin kunigasideoihini

Tunnen olevani erittäin siunattu ja onnekas tästä sekalaisesta sakistani. Yhteisissä juhlissa ja tilaisuuksissa joskus vain unohdun katselemaan ja ihailemaan tätä joukkoa. Miten voikin olla niin paljon erilaisia ihmisiä, mahtavia persoonia, yhdessä-sulassa sovussa! Kun maailmassa on niin paljon vihaa ja pahaa oloa-on mahtavaa tietää että meillä on tämä rakastava, kovaääninen, epäitsekäs, iloinen ja turvallinen sekalainen seurakunta! 

 ”The right thing to guide us Is right here, inside us No one can divide us When the light is nearly gone But just like a heartbeat The drumbeat carries on  And the drumbeat carries on Just like a heartbeat We must stand together There’s no giving in  Hand in hand forever  That’s when we all win” Kiitollinen,Merja