Unohdettu

On jotenkin niin pirun yksinäistä. 

Aivan kuin meidät olisi unohdettu.

Ollaan asuttu täällä maalla nyt reilu puolitoista vuotta, eikä ole pahemmin ystäviä näkynyt. Jopa oman perheen vierailut on yhden käden sormilla laskettavissa. Isääni lukuun ottamatta.

Alussa soittelin kovasti kaikille, mutta jotenkin kyllästyin siihen. En tosin ole ikinä ollut mikään puhelimessa juoruaja. Poikkeuksena puhelut Rva B:n kanssa, joka sinnikkäästi jaksaa yhteyttä pitää vaikka itse olenkin jotenkin ”luovuttanut”. (Suuret anteeksi pyynnöt hänelle, olet niin kovin rakas!)

Eikä oikein kehtaisi asiasta valittaakaan, onhan tämä itse aiheutettua. Mitäs menin tänne korpeen muuttamaan. Voisihan sitä itsekin kyläillä, on tuo bensa vain niin törkeissä hinnoissa tänä päivänä. Ja sama pätee tietysti toisin päin, ymmärrän sen toki. Harvalla varmasti on nykyään varaa lähtä ihan huvikseen montaa kymmentä kilometriä rulluttelemaan.

Näen tietysti melkeinpä päivittäin tätä kylän omaa porukkaa, joista osan jo lasken perheenjäseniksikin. Mutta olisi sitä mukavaa nähdä välillä muitakin.

Tuntuu siltä että minut on jätetty ihan yksin.

Yksinäinen

Merja