Sillä isohan se Iita on…
Tuo rallatus saa minut vieläkin voimaan pahoin, vaikka sitä yritänkin peitellä.
Silmiini on osunut viime aikoina paljon juttuja koulukiusaamisesta.
Oletko ikinä ajatellut, että lapsen kiusaaja voi olla myös aikuinen?
Kuinka herkästi voit lasta haavoittaakaan, ihan vain pelkillä sanoilla.
Luulet olevasi ihan kauhean hauska, kun joka helvetin sukujuhlissa muistat luikauttaa sille pullealle tyttöselle sen Ison Iitan kertsin. Joskus jopa moniäänisesti, parin kaverin kanssa.
Tai ajattelet jotenkin auttavasi sitä lihavaa sukulaislastasi sillä, että mainitset joka kerta tavatessasi kuinka ”nätti ja ihana olisit, jos vaan laihduttaisit vähän, ja voisit tietysti hoitaa tuon aknenkin..”
Ei. Se ei ollut hauskaa, en nauttinut noista tilanteista, vaikka yritinkin kilttinä tyttönä vain hymyillä. Itseasiassa ne vaan pahensivat oloani. Tiesin/tiedän, että en ole mikään keijukainen, olin vallan hyvin tietoinen näpyistä naamassani. Mutta luulin SILTI olevani jonkinarvoinen. Luojan kiitos näitä ”aikuisia” ei kovin montaa ollut, mutta saivat silti itsetuntoni murenemaan, joka kerta. Uskomaan, että olen vielä kaiken lisäksi tyhmä, vammainen ja arvoton maailmalle. Tekivät oikein maukkaan pohjan tuleville koulukiusaajille, jotka huomasivat herkän, lihavan, helposti haavoitettavan tytön.
Se jättää arvet. Kaikki ne pilkkaamiset, suosittujen tyttöjen ivalliset naurunremakat ohitseni kulkiessa, laihduttamis käskyt, rallattamiset…. Muistan ne kyllä. Ne tulevat kulkemaan mukanani aina, jälkinä sielussani.
Edelleenkin olen epävarma tietyissä tilanteissa, vaikka sitä ei moni huomaa. Edelleenkin saattaa tulla ajatus ”olenkohan nyt tarpeeksi nätti ja laiha”, ihan kuin ihmisarvoni olisi näistä asioista kiinne. Onneksi olen oppinut heittämään nämä ajatukset suhteellisen nopeasti pois päästäni. Mutta aina silloin tällöin, ne tulevat, enkä sille mitään voi. Olen voinut vain opetella elämään niiden kanssa.
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollut mikään voivottelu omasta elämästäni. Kiusaamista tuskin saadaan ikinä koskaan poistettua, mutta edes te: AIKUISET, voisitte miettiä käyttäytymistänne. Miettiä sitä, kuinka pitkälle yhden sanan jäljet kantaa. Ei se lihava tyttö tai poika mitään erityiskohtelua halua. Olla vain niinkuin muutkin. Päästä mukaan joukkoon, tai sitten olla vain rauhassa. Kysymällä se selviää. SINÄ olet se jota lapsi katsoo ylöspäin, SINÄ olet se, kenestä lapsi katsoo mallia. Haluathan olla sen arvoinen?
Rakkaudella,
Merja
PS. Eikä se muuten ole vieläkään, 35 vuoden iässä, mitenkään hauska ”läppä”, kun tavatessasi monen kymmenen vuoden jälkeen, päästät suustasi jotain tyyliin ”No sinusta on tosiaan kasvanut ISO tyttö!”