Isäni saappaat

Pelkään. Pelkään sitä, että aiheutan isälleni hirveitä pettymyksiä. Pelkään, että isäni ei enään rakastakkaan minua, kun minusta ei välttämättä ole työn jatkajaksi. 

Isä on aina ollut, ja on vieläkin, kova tekemään töitä. On aina ollut oma firma. Ja olenkin ylpeä isästäni. 

Mutta. Kun minä en haluaisi niitä unettomia öitä, jotka menee ajaessa työmaalta toiselle. Tai verojen ja laskutuksen kanssa valvoessa. En halua sitä, että näen lapseni vain heidän nukkuessaan, jos silloinkaan. Tai jos kotona ollessa ei tarvi tehdä paperitöitä, silloin nukun sohvalla, kun on aina niin väsynyt. En halua, että lapsieni muistot hyvistä hetkistä kanssani, ihan vaan kotona, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

Mutta kuka sitä työtä jatkaa, jos en minä? Sisarukset ovat eri aloilla.

On kyllä joskus ollutkin puhetta asiasta, mutta jotenkin tuntuu, että isäni kuitenkaan ei aivan ymmärrä. Työnteko on mukavaa, ja minusta on aivan mahtavaa, että voin tehdä sitä isäni kanssa.

Mutta 

Ne on vaan niin saatanan isot saappaat.