Äärirajoilla

Ei tätä jaksa.

Jotenkin tuntuu niin väärältä.

Teet mitä vain, aina joudut ”kitkuttamaan”.

Luulin, että tilanne helpottaisi, kun pääsee töihin. Hah! 

Eihän tämä voi olla oikein. Minä olen työtä tekevä ihminen, eikä minulla ole varaa viedä lapsia mihinkään. Saatika että pääsisin itse minnekään. Hyvä että saa jonkin näköistä pöperöä pöytään. Ja silti joudutaan useimmiten mennä isälle syömään. Olen lannistettu. (http://www.lily.fi/blogit/peikkoaitin-maailma/lannistetut)

Olen yrittänyt niin helvetin kovasti ajatella positiivisesti. Onhan meillä sentään katto pään päällä. Mutta jossain tulee raja.

Tuntuu vain niin turhalta. Teet mitä tahansa, ikinä et tule saamaan mitään ”ylimmääräistä”. Hedelmiä meillä syödään noin kerran kuussa. Ne ovat vain niin kalliita.

Nyt joku viisas varmasti huutelee että ”mene soskuun”. No en mene. Ensinnäkin olen töissä, eihän silloin pitäisi mitään almuja anella, ja toisekseen kuulun väärään heimoon jotta sieltä jotain apua saisi.

Olen aina ajatellut, että kunhan töitä tekee, niin silloin pärjää. Olenpa ollut väärässä. Mietityttää sekin, että onko meitä samassa tilanteessa olevia ihmisiä paljonkin? Köyhyysrajan alapuolella eläviä, töissä käyviä äitejä ja isiä?

En ole ikinä ollut mikään rahan perässä juoksija, enkä ole öitä valvonut raha-asioiden takia. Ennenkuin nyt. 

Millä ihmeellä saan tuon sähkölaskun maksettua? Vuokra isännälle täytyy soittaa, että pystyn vuokran maksamaan jälleen vasta loppukuusta. Huomaakohan lapset, jos vain jatkan tuota perunavellin jämää vedellä? Pyykkipulveri on loppu, saisikohan isältä vähän pummattua. Lapsillekin pitäisi ladata puheaikaa…

Liian monet kyyneleet olen öisin vuodattanut näiden asioiden kanssa tuskaillessa. Välillä tekisi mieli vain luovuttaa ja lakata yrittämästä.

Ei tämän näin pitänyt mennä.

 

Merja