Kiitos että välität

Yllätyin taas eilen. Ihmisen herkkyydestä.

Muistathan, kun tuossa jokin aika sitten Juniori oli kipeänä? Sain silloin hirveästi apua tältä kyläyhteisöltä(en tiedä miten olisinkaan pärjännyt ilman näitä aivan mahtavia tyyppejä!), ja kaikki olivat kovasti hengessä mukana. Olin niin otettu näistä upeista ihmisistä ympärillämme, että vein kiitokseksi kakkuja ja kukkia. Se oli mielestäni vähintä, mitä pystyin tekemään. Tuntui että pelkkä kiitos-sana ei riittänyt.  

Eilen vieteltiin porukalla saunailtaa tuolla isän luona. Ja yksi näistä auttajistani herkesi kertomaan, kuinka oli liikuttunut kyyneliin asti tästä eleestäni. Tämä vanhempi mies, joka näyttää ja kuulostaa karhulta. Tämä mies, joka on tehnyt töitä ihmisten parissa, tehden ihmisille parempaa elämää. Kiitoksia ei ole aiemmin saanut. Olin melkein sanaton. Älä käsitä väärin, tämä ystävä ei ole mikään kiitosten kalastelija. Oli vain niin yllätetty. Mutta minulle tuli vähän paha mieli.

Kuinka epäkiitollisia ihmiset ovatkaan! Apua on nykyään tarjolla vaikka minkälaiseen kriisiin, ja ihmiset niitä paljon käyttävätkin. Mikä on hyvä asia. Mutta kuinka moni muistaa kiittää? Kuinka moni ymmärtää, että auttajatkin ovat vain ihmisiä? Heilläkin on ihan omat elämät, perheet, ilot ja surut. Tunteet. Ja kun ovat työnsä tehneet, ja siirtyvät seuraavaan asiakkaaseen, voin lyödä vaikka omaisuuteni vetoa, että eivät ole unohtaneet sinua.  

Miksi ihmisten on niin vaikea näyttää kiitollisuuttaan? Ei se siitä kulu, tai haalistu. 

Kiitos että välität,

Merja