Läski
Löysin juuri kuusivuotiaan poikani nyyhkyttämästä huoneestaan, sen takia että on lihava. Siis omasta mielestään. Normaalikokoinen koltiainen on, toki pitkä ikäisekseen, mutta ei missään nimessä lihava. Joku voisi sanoa jopa hoikaksi. Oli nähnyt jotain ”pullukkaohjelmaa”. Ilmeisesti mainoksen.
Peikon mieli myllertää. Mitä helvettiä täällä tapahtuu?! Miten voi jo kuusivuotiaan, AIVAN lapsi vielä, minäkuva olla noin vääristynyt?
Olen pyrkinyt kasvattamaan lapseni näkemään kaikessa, ja kaikissa, jotain hyvää ja kaunista. Ketään ei voi tuntea pelkän ulkoisen olemuksen perusteella, meitä kun löytyy niin kovin monessa koossa, värissä ja muodossa. Ja hyvin on peikon opit menneet perille. ❤ Tai niin ainakin luulin.
Mutta kun katselin vähän ympärilleni, niin aloin ymmärtämään.
Olin tähän mennessä ajatellut, että ollaan edetty tässä asiassa. Siis että nykyään näkee julkisuudessa paljon ihan normaalikokoisia ihmisiä. Artisteja, näyttelijöitä, malleja. Kaikenkokoisia. Ihanaa!
Mutta.
Tajusin myös sen, että vaikka olisit minkä kokoinen tahansa, aina löytyy joku, jonka silmää et miellytä. Ja tänäpäivänä kun on niin hurjan helppo mennä heittämään se inhottava kommentti toisen kuvan alle Instagramissa, Facebookissa ja mitä niitä nyt olikaan.
Ja se on (ilmeisesti?) aiheuttanut sen, että ihmisten tarvitsee puolustaa omaa olemustaan. Ja jotenkin, tietyllä tapaa, tuoda sitä esiin.
Ei ole enää lihavia, laihoja tai rotevia. On ”läski, ja kannan kiloni ylpeydellä”, ja he jotka ovat timmimmässä kunnossa huutavat ”mikä on SUN tekosyy”.
Ymmärrän hyvin, miten voi pieni peikonpentu olla hämillään.
Miksi ei vaan voitaisi olla ihmisiä, läskeinemme, lihaksinemme tai rimppakinttuinemme.
Rakkaudella,
Merja