Nielutulehdus. Järkyttävä kokemus. Aivan hirvittävää, kun et saa suustasi ulos muuta kuin kuiskauksen verran. Etenkin tällaiselle, joka yleensä käy hyvinkin syvältä luotaavia keskusteluja ihan itsensäkin kanssa. Tai kukkien. Tai vaikka kahvimukin.. No joo, viisaampi ihminen olisi varmasti osannut mennä jo ajoissa lääkäriin, siis ennen kun nielu on jo niin turvonnut, ettet meinaa edes vettä saada alas.. Ja tätä häpeän määrää! Uskomattoman noloa yrittää pihistä pomolle/isälle että ”nyt ei oikein töihin kykene, kurkku kipeänä, kuumetta”. Pelkään sitä -sinä selkärangaton, yhteiskunnalle hyödytön lusmu- katsetta. 

Tästä pääsenkin tämän julkaisun aiheeseen.

Olen aina ollut ”iskän tyttö”. Kulkenut mukana joka paikassa, jossa vain mahdollista. Mutta aina olen myös hakenut isän ”hyväksyntää”. Jostain syystä olen aina tuntenut, etten ole isäni arvoinen tytär. Että minun pitäisi olla parempi, älykkäämpi, kauniimpi, kovempi, ahkerampi…

Onko tämä normaalia? Onko kellään muulla samanlaisia ajatuksia? Vain onko minussa jokin vika?

Äidin kanssa ei ole samanlaista. Toki haluan, että äitini voisi olla ylpeä minusta, mutta en samalla tavalla kuin isäni. Tiedän, että äitini tulee rakastamaan minua aina, vaikka hölmöilen ja sählään jatkuvasti. Enkä tarkoita ettei isäni minua rakastaisi. On vain sellainen tunne, että se rakkaus pitäisi jotenkin ansaita.

Mutta tulenko koskaan olemaan sen arvoinen, että sen ansaitsisin?

Ymmällään oleva,

Merja