Tapasin tuossa eräänä päivänä kaverin, joka on syvässä uskossa. Kovasti puhui avioliiton puolesta ja tuomitsi ei-aviollisen seksin.

Tällä kertaa päätin olla (kerrankin) hiljaa. Jokaisella on oikeus omaan uskoonsa, kunhan ei minua pakota uskomaan samaan.

Kuitenkin minulle tuli hieman paha mieli, olenko oikeasti paha ja syntinen. Ristiriitaista, koska koen olevani hyvä ihminen. Autan lähimmäistä jos vain pystyn, ja pyrin elämään sovussa ihmisten, eläinten, luonnon ja itseni kanssa. 

Mutta kuuntelen myös raskaampaakin musiikkia, pidän seksistä- haluamatta kuitenkaan naimisiin, kiroilen, poltan tupakkaa ja juon olutta. Ja nautin kaikista noista asioista. Tekeekö se minusta huonomman ihmisen?

Minut on aikanaan kastettu kirkkoon, josta sittemmin olen eronnut ja olen käynyt rippikoulun. Äitini on aina ollut uskossa, mutta ei ole koskaan meille sitä väkisin tyrkyttänyt. Ja äidiltäni olen oppinut suvaitsevaisuuden muiden uskoa kohtaan. Minusta se on mahtava asia, jos joku löytää asian, joka auttaa ja tuo voimaa joka kantaa elämässä eteenpäin. Toisille se on uskonto. Minulle nämä asiat löytyvät lähinnä luonnosta. Mutta se saa minut lähinnä ahdistumaan, jos minulle yritetään sitä pakolla opettaa, ja minut tuomitaan jos en samaan usko. Yleensäkin koen tuon uskon jutut ristisiitaisiksi, koska meille opetettiin että Jumala rakastaa kaikkia ja on anteeksi antava. Silti löytyy jostain aina se heppu joka tulee möykkäämään tatuoinnistani josta menee saatana sisään ja minun tulisi rukoilla pelastusta… 

Kaikenlaista kummaa tämänkin peikon pään sisällä pyörii.

Syntinen,

Merja