Käytiin tänään kylillä, ja silmiini pisti eräs ihmisryhmä, suurin osa ihmisistä joita tuolla vastaan tulee.

Itse kutsun heitä lannistetuiksi. 

He kävelevät selkä köyryssä, hartiat kasassa, muiden ihmisten kontaktia välttäen. Ja jotenkin heistä aistii äärettömän surun, katkeruuden ja pettymyksen itseensä.

Itse olen joskus syyllistynyt samaan, mutta nyt, maalle takaisin muutettuani olen löytänyt taas itseni. Vahvan, itsenäisen puoleni.

Mutta mikä tässä kansan mentaliteetissa on vikana? Olemme kovin ylpeitä itsestämme, Suomalaisuudesta. Sitä ei vain saa näyttää? Kel onni on, sen onnen kätkeköön, vai-mite-se-ny-meni. Minulle ainakin tulee ihan mahtava olo, aina kun kuulen että kanssaihmisillä menee asiat hyvin. Mutta toisten pitää aina löytää jotain negatiivista kaikesta. Ai, se sai töitä? No, eiköhän sekin firma kohta konkassa ole… Ja lapset kasvatetaan tähän.

Syy, miksi kutsun heitä lannistetuiksi, on se, että he ovat ikäänkuin alistuneet tähän ajatusmaailmaan. Minä en ansaitse mitään, niinkuin et sinäkään. Ja jos naapurilla menee hyvin, siitä ollaan kateellisia, jopa raivoissaan.

Kummastellen,

Merja