Unelma onnesta

Olin viikonloppuna auttamassa isääni tansseissa, kahvia myymässä. Tuli hyvä olo siinä ihmisiä katsellessa. Vanhat tutut tapasivat toisiaan. ”No mutta HEI! Kuinkas monta vuotta viime tapaamisesta olikaan? Onpas mukava nähdä!”

Ja saatiin uusia tuttavuuksia. ”Siä tanssit tosi hyvin. Ootko tulos seuraavalki kerral?”

Muutenkin nautin yleisestä hyvästä tunnelmasta. ”Soittaapas nuo pojat hyvin.” ”Hianoo, ku joku järjestää täälki jotaa tapahtumii!” ”Kyl on niin nättei tyttöi että!” ”Tääl on kyl laitettu paikat tosi kivast.” 

Oli ihanaa huomata, että ihmiset osaavat iloitakin tässä pahan olon täyttämässä maailmassa. Yritän pitää siitä lämpimästä tunteesta kaksin käsin kiinni. Niistä iloisista silmistä, nauruista, halauksista.

Välillä se vaan tuntuu niin pirun vaikealta!

Se kaikki väkivalta nujertaa ja pelottaa.

Ehkä olen jotenkin naiivi. En vaan voi ymmärtää, miten voi ihmiset olla toisiaan kohtaan niin äärettömän julmia! Tuotetaan käsittämätöntä tuskaa ympärille. Ihminen tuhoaa itse itsensä. 

Tiedän, että meitä ”rakkauden lapsia” on muitakin, mutta riittääkö se? Onko meissä tarpeeksi hyvää kumota se kaikki paha? 

https://www.youtube.com/watch?v=69yHFKKIQZw

Rakkaudella,

Merja