Maanjäristyksen jäljet

Lämmin kevätilta. Kävelen katuja kiinalaisen perheen kanssa. Minun perheeni. Olemme menossa viettämään isoäidin syntymäpäivää läheiseen ravintolaan.
    Ennen lähtöä näin tv:stä palan toisenlaisissa tunnelmissa sujuvaa  lauantai-iltaa. Viidenvanha mukaanluettuna seisoimme tv:n ympärillä ja tuijotimme raunioista vedettäviä verisiä ihmisiä. En osaa sanoa, olivatko eläviä vai kuolleita.  Sylivauvan kohdalla vedin terävästi henkeä.
     Raunioita, telttoja, vakavakasvoisia ihmisiä. Saman maan rajojen sisällä, silti niin kovin kaukana. Kiinassa ihmisiä kuolee luonnonkatastrofeihin vähän väliä. Minunkin vaihtoni aikana useita kertoja, jopa täällä Pekingissä.
     Sichuanin maakunta on kaukana. Pystyn sulkemaan heidät mielestäni. Niin kauan kuin elämä sykkii tavalliseen tahtiin kasvojeni edessä, voin unohtaa. Niin kauan kuin oma perheeni on kunnossa ja oma kotini ehjä.
     Eilenillalla kuvittelin itseni hetkeksi Sichuaniin. Kuvittelin maanjäristyksen Pekingiin. Kuvittelin kotini raunioiksi, itseni kaivamaan niistä raunioista perhettäni.