Päivän pelastus

Koulusta kotiin palatessani hostmummo ystävineen pelasi mahjongia ja korttipelejä olohuoneessa. He pyysivät minua hakemaan naapurin lapsen nurkan takana sijaitsevasta esikoulusta. Mukaan he antoivat muoviläpyskän, jota vastaan poika minulle luovutettaisiin. En tunnistanut läpyskän kuvan poikaa tai tämän nimen kirjoitusmerkkejä.
     Matkalla pyörittelin päätäni systeemille. Onneksi homma ei toiminutkaan niin kiinalaisittain kuin olin ajatellut. Yleensä faktoista ei niin välitetä, kunhan jonkun paperin annat, niin läpi menee.
     Portilla ojensin läpyskän eskarin työntekijälle. Tunnistin luokseni talutetun naperon heti isäntäperheen ystäväperheen pojaksi, joka leikkii meillä lähes päivittäin. Työntekijä kysyi pojalta (5v.), tunsiko tämä minua. Poika vastasi silmät ilkikurisesti tuikkien, ettei tuntenut. Pyöräytin silmiäni ja sanoin tuntevani pojan isän (joka on muuten joskus heittänyt mua kouluun). Pojan isälle soitettiin ja sain naperon mukaani. Puolimatkassa hostmummo tuli vastaan, oli alkanut ihmetellä mikä kesti. Selitin.
     Illemmalla hostmummo pyysi minua vielä katsomaan ulkona leikkivän hostveljen (4v.) perään. Pian juoksin ympäri naapurustoa pikkupoikien kanssa. Minulla oli hauskaa, ja saipahan naapurustokin taas jotain ihmeteltävää.
     Minua pyydetään lastenvahdiksi harvoin, ja silloinkin vain vähäksi aikaa. Viime kuussa sain kunnon keskustelun aikaan lapsiaan vahtimassa olleiden naapuruston äitien kanssa. Oli palkitsevaa huomata, että pystyin oikeasti rupattelemaan kiinalaisten kanssa. Ei se sujuvaa ollut kuin paikoitellen, ja minä olin keskustelun passiivisempi osapuoli, mutta siitä huolimatta.
     Naapuruston äidit totesivat minun näyttävän venäläiseltä ja Nokian puhelinten olevan Kiinaan epäsopivia. Kyllä Nokia silti yleinen puhelin täällä on, ja tiesivätpä Suomen firman kotimaaksikin. Käskivät minun jäädä Pekingiin yliopistoon ja töihin, sekä perustamaan perheen kiinalaisen kanssa. En luvannut vielä. 😉