Tämän hetken rakastan.

     Astun parvekkeelle. On vuoden ensimmäinen lämmin yö. Haistan Pekingin. Tuoksu ei ole varsinaisesti hyvä, mutta pidän siitä silti. Taivaalla tuikkivat tähdet. Kerrostalomeressä loistaa enää muutamia yksinäisiä valoja. Olen alkanut viimein pitää kiinalaisesta musiikista. Pysähdyn kuuntelemaan. Ymmärrän sanoja. Paljon sanoja. Lauseen. Tanssahtelen ympäri pientä parveketta. Nojaan kaiteen yli. Otan napit korvilta. Allani avautuvat hiljaiset kadut. Kaukaa kuuluu kaupungin kumina. Yksinäinen kulkija räkäisee. Minä hymyilen. Nauran. Rakastan.

     Välillä minua ahdistaa ajatus siitä, kuinka kapean siivun Pekingiä kykenen teille välittämään. Haluaisin teidän näkevän, kokevan, haistavan, maistavan, kuulevan ja tuntevan kaiken minkä minäkin. Silloin pysähdyn, kirjoitan hetken ylös pala palalta ja toivon teidän rakastuvan Pekingiin minun laillani.

     Blogissajulkaisua odottavien kuvien kansiot täyttyvät. Word ja päiväkirja pursuavat listoja aiheista, joista minun on tarkoitus tänne kirjoittaa. Kuvat tulee yleensä julkaistua lopulta, mutta kirjoitussaiheiden listat jatkavat loputonta kasvuaan. En ikinä tule kirjoittamaan kaikkea listoilta tänne, ja niin sen kuuluukin olla. On nähty, ihmetelty ja opittu. Paljon. Ihasteltu, inhottu ja rakastettu. Rakastettu paljon.

Minä ja Peking. Vuosisadan viha-rakkaussuhde. Mitä pahempi ärsytys, sen syvempi rakkaus.