Irti päästämisen vaikeudesta

Ottaa oman aikansa, että tajuaa eron tarkoittavan myös päästämistä irti lähes kaikesta mikä on ehtinyt jo muodostua normaaliksi. Ensimmäisenä romahtavat unelmat ja haaveet yhteisestä tulevaisuudesta. Enää et saa tämän henkilön kanssa sitä unelmien rivitaloasuntoa, jossa on kaksi kerrosta ja keittiössä ihana saareke, jossa syödä aamupalaa ja lukea päivän lehteä. Sinne ei tule autotallia, johon olette yhdessä suunnittelleet tekevänne pienen kuntonurkkauksen. Mies ei tule polvistumaan ikinä eteesi pyytämään sinua vaimoksesi etkä saa stressata häiden alati paisuvaa kutsuvieraslistaa kun hänen puoleltaan olisi tulossa paljon sukulaisia. Minun tapauksessani en edes ikinä päässyt näkemään millaista olisi normaali arki, jossa hänellä olisi mahdollista olla fyysisesti läsnä lähes joka päivä.

Kuva googlesta

Irti pitää päästää myös siitä tutusta ja turvallisesta tunteesta kun tietää, että toinen on vain puhelinsoiton tai viestin päässä. Lähes välittömästi tulee sellainen olo, ettei minulla ole enää oikeutta tietää mitä hänelle kuuluu. Miten töissä menee, saiko hänen ystävänsä työpaikan, miten moottoripyörän ajotunnit ovat sujuneet… Eikä hänelläkään ole enää oikeutta tietää minun kuulumisiani. En pääse kertomaan kuinka ihanaa oli olla sijaistamassa ja tekemässä sitä työtä mitä tulevaisuudessa haluaa. Hän ei saa tietää enää kuinka hyvin tai huonosti pelasin viime pelin tai että voitimme mestaruuden. Joka päiväisten kuulumisten vaihto vaihtuu täydelliseksi hiljaisuudeksi ja puhelimen kyttäämiseksi koska hän on viimeksi käynyt Whatsappissä. Se tunne, että on joku jolle avautua muuttuu yksinäisyydeksi.

Kaikkein tragikoomisinta taitaa olla tunne siitä, että ainoa joka minua voi auttaa hänestä päästämään irti, on hän. Hän on auttanut minua selviytymään stressistä, ikävästä ja saanut minut rauhoittumaan. Nyt kun kipu ja tuska on ylimmillään ja tarvitsisin häntä kaikista eniten, en voi kääntyä hänen puoleensa. Sen sijaan etsin lohtua rakkaista ystävistäni ja perheenjäsenistäni, mutta vaikka se olisivat kuinka ihania ja tukevia, silti sisällä jäytää se tyhjä tunne, että tarvitsen häntä auttamaan minua. Tarvitsen häntä, jotta voin päästää hänestä irti.

Karuin totuus irti päästämisestä on se, että se vie aikaa. Se vie aikaa niin hemmetin kauan. Ensimmäisen poikaystäväni J teki eron helpoksi löytämällä ”elämänsä naisen” samana iltana kun oli päivällä eronnut minusta ja viemällä sen saman naisen meidän kotiimme, jossa tapasin hänet parin päivän päästä yllättäen hakiessani tavaroitani. Silloin irti päästäminen ei ollut kovin vaikeaa kun tajusin lähes heti ansaitsevani parempaa. Nyt toisella kerralla on täysin erilainen mies, mies jonka näin prinssinäni, mies joka todella oli lähes kaikkea mitä olin aina toivonut miehestä. Ja nyt pitäisi uskoa kaikkia kliseisiä lausahduksia kuin että ”Aika parantaa”, ”Löydät varmasti paremman” tai ”Teitä ei ollut tarkoitettu yhteen”. Käsi ylös jos olet ikinä halunnut eron kokiessa lyödä sitä ihmistä, joka noita kliseisiä lausahduksia sanoo… Mulla nousee nimittäin molemmat kädet.

Kuva googlesta

Haluan uskoa M:stä vain hyvää, ja uskonkin. Uskon tuntevani hänen pehmeän ja ihanan puolensa vaikka hän on aina välillä kutsunut itseään todella kyyniseksi ja kylmäksi ihmiseksi. En sano, etteikö hän olisi niitäkin, sen puolen olen nähnyt nyt tässä lähiaikoina hyvinkin läheltä. Irti päästämisestä tekee myös vaikeaa se, etten näe M:ää kuitenkaan tuollaisena kylmänä ihmisenä, vaan tiedän hänen olevan myös hyvinkin lämmin ihminen ja olen hyvin huolissani hänestä. Teknisesti ja kylmästi todettuna, olen huolissani ihmisestä, joka jätti minut viestillä… Love is ironic.

Olen myös koittanut miettiä, onko oikeaa tai väärää tapaa päästää irti. Mitkä keinot ovat sallittuja ja mitkä eivät vai onko se aivan yhdentekevää mitä keinoja käyttää? Entä missä vaiheessa tietää päästäneensä irti? Olen kuullut sanonnan: ”Erosta toipuminen kestää ainakin puolet suhteen ajasta”. Tässä tapauksessa suhde kesti lähes puolitoista vuotta eli 9kk päästä olisin täysin toipunut. Onko asia näin? Muiden kokemuksia?