Oli elokuun alku 2013 ja mun läksiäiset ennen vaihtoon lähtöä. Edellisestä suhteesta oli jo yli vuosi ja odotukset tulevaa matkaa varten oli korkeella. Mä sanoinkin kavereille et tänään mä en pokaa ketään, siellä ulkomailla on miehiä millä mitalla.

Ja tietysti sinä iltana mä sitten tapasin hänet, M:n. Miehen, joka lujasti ja varmasti otti mun kädestä kiinni eikä päästäny koko iltana irti. Tanssittiin pilkkuun asti, kunnes oli aika mennä hänne hotellihuoneeseensa. Seuraavana aamuna sain kokea häneltä romanttisimman eleen mitä olen keneltäkään ikinä saanut pakatessaan tavaroitaan ja miettiessään olisiko kaikki mukana: Hän kumartui puoleeni, antoi suukon, katsoi silmiini ja sanoi että nyt on kaikki.

Numeroja vaihdettiin ja siitä alkoi armoton viestittely. Se tunne kun kaikki asiat vain klikkaa toisen kanssa on huikea. Perhoset heräsivät vatsassani ja M:kin viesteistä näki tunteen olevan molemmin puolista. Ennen vaihtoon lähtöä ehdin kaksi kertaa matkustamaan hänen kotikaupunkiinsa ja molemmat kerrat olivat yhtä ihanat ja maagiset. Olin pitkästä aikaa oma itseni ja niin oli hänkin. Järki heitettiin nurkkaan ja annettiin tunteen viedä. Jo ennen kuin olin ehtinyt lähteä, oli meillä jo suunnitelmissa päivät, koska hän tulisi tapaamaan minua.

En ole ikinä ollut niin koukuttunnut puhelimeeni kuin olin sen 5 kuukautta kestäneen vaihdon aikana. Viestejä lenteli, skype oli auki ja vierailut puolin ja toisin oli hyvin odotettuja. Ensimmäinen vierailu tapahtui 2kk lähdön jälkeen ja silloin päätimme olevamme nyt virallisesti yhdessä. Pari viikkoa siitä matkustin hänen luokseen yllättämään hänet syntymäpäivänään ja silloin lausuttiin myös ensimmäistä kertaa ne kolme pientä sanaa: mä rakastan sua. Välimatka oli tuskaista, mutta molemmat kykenivät vain ajattelemaan tammikuun viimeistä päivää kun saapuisin takaisin Suomeen. Ajattelimme, että sitten alkaa yhteinen taipaleemme kunnolla.

Ja niinhän se alkoikin, edelleen vain pienellä välimatkalla. Matkustin opiskelupaikkakunnaltani Raumalta Turkuun, mihin hän oli juuri muuttanut tekemään lopputyötään. Koko kevät meni haaveillessa ja nauttiessa toiseen ihmiseen tutustumisesta. Rakastuin päivä päivältä enemmän ja eräänlaisista vaikeuksista huolimatta, niin teki hänkin. Tämä näkyi pienissä eleissä, läheisyyden hakemisessa, suukoissa ja kädenpuristuksissa. Aina kuitenkin suhteeseemme välillä tunkeutui mörkö nimeltä sitoutumispelko, joka selvästi näkyi M:n eleissä välillä. Tiesin tämän olevan hänen ensimmäinen vakava parisuhteensa, joten en odottanut romanttisia eleitä tai en suuttunut pitkäksi aikaa jos hän yhtäkkiä muuttikin meidän suunnitelmat poikien illaksi. Keskustelimme asioista, kerroin tunteistani ja jatkoimme yhdessä vahvempina eteenpäin.

Kesällä suhteen päälle laskeutui pieni pilvi, kun M ilmoitti joutuvansa hakemaan töitä muualta ja saikin syksyksi uuden työpaikan Espoosta. Molemmat tiesivät tämän tarkoittavan kovia aikoja ja yhdessä sitä surtiin ja itkettiin. Mutta kaikesta huolimatta myös uskottiin ja luvattiin, että kyllä me pärjätään. Välimatkan nimesimme Ursulaksi ja vannoimme, ettei se noita meitä voita.

Emme olisi pystyneet mitenkään valmistautumaan syksyn rankkuuteen vaikka kuinka olisimme yrittäneet. Viikonloput olivat ainoita aikoja nähdä ja ne oli buukattu pitkälle. Välillä tapaamistemme välissä oli parikin viikko, joskus kuukausi. Mutta milloinkaan eivät viestit loppuneet. M:stä tutustuin tällöin myös ensimmäistä kertaa kunnolla hänen itsekkääseen puoleensa. Toki olin jo kesällä reissatessani huomannut kuinka itse olin valmis tekemään mitä vain yhteisen aikamme puolesta ja hänelle sopi kaikki, kunhan hän itse ei rasittuisi liikaa. Tämä puoli hänessä hieman pelotti, mutta se pelko suli pois heti kun hän taas seuraavan kerran katsoi minua ja hymyili.

Joulukuu oli suhteemme kulta-aikaa, jolloin itsekseni itkin sitä kuinka onnellinen minä olen. Myös M oli omien sanojensa mukaan onnellinen suhteessamme ja tunsin sen myös. Hän oli yhtäkkiä muuttunut minua enemmän huomioivammaksi ja ajattelevaisemmaksi enkä enempää olisi voinut toivonutkaan.

Mutta nyt, kolme kuukautta myöhemmin, kaikki romahti. Romantaminen alkoi kuukautta aikaisemmin kun itse en meinannut pystyä kantamaan kaikkiea elämän tuomaa taakkaa harteillani ja hain häneltä tukea. Tämän aikana M huomasi, ettei pysty tai kykene tukemaan minua, syynä se ettei hän osaa. Silloin pyysin hänen antamaan vielä yhden mahdollisuuden ja hän antoikin sanoen ettei kaikesta huolimatta pysty vielä päästämään irti ja lupasi tosissaan yrittää. Vannotin hänet kertomaan tunteistaan, sanoin että se auttaa kun vaa sanoo miltä tuntuu. Lupauksestaan huolimatta hän ei kuitenkaan kyennyt antamaan enää itsestään kaikkea.

                                                                                                    Kuva Googlesta

Nyt parisuhteesta on enää jäljellä rauniot, joiden keskellä olen täysin rikki ja eksyksissä. Vaikka suhteemme oli lyhyt ja vaikea, en milloinkaan lakannut uskomasta rakkauden ja välittämisen voimaan. Ajattelin sen parantavan hänen itsekkyytensä, välimatkan tuoman erotuskan, antavan toivoa tulevasta. Kuvittelin tulevaisudeen suunnitelmien auttavan suhteemme läpi kaikki kivikkoiset karit, sillä minulle maata oli koko ajan näkyvissä. Olin valmis muuttamaan lähemmäs häntä, jotta suhteemme saisi kunnon mahdollisuuden. Suunnittelin arjen pakomatkoja lähelle ja kauas. Annoin kaikkeni, jotta saisin pitää hänet. Mutta hän ei ole valmis uhraamaan itseään parisuhteessa sen ansaitsemilla tavoilla, ei ole valmis tekemään lupaamiansa asioita, yrittää kaikkensa meidän puolestamme. Hän ei nää tulevaisuutta kanssani, sillä minulla on haaveita, joita haluaisin toteuttaa lähivuosina ja hänellä niitä ei ole, saatikka että hän haluaisi toteuttaa minun haaveitani. Hän haluaa elää omassa, itsekeskeisessä kuplassaan omasta hienosti asunnostaan ja työpaikastaan nauttien ilman häiriötekijöitä. Hän ymmärsi haluavansa olla yksin mieluummin kuin parisuhteessa ja lopetti suhteemme viestillä.

Tämä tarina on minun ja M:n tarina. Yksi parisuhde- ja erotarina muiden tarinoiden joukossa, mutta juuri se itselle tärkeä tarina joka pyörii ja pyörii omassa päässä jatkuvasti. Tarinasta voi saada katkeran naisen kuvan, joka ei usko itsensä tehneen mitään ”väärää”. Olenko katkera? Tottakai olen, minulta on juuri viety kaikki haaveet ja unelmat, jotka olin ehtinyt jo puolessatoista vuodessa rakentamaan. Uskonko etten tehnyt mitään väärää? En, varmasti minulla oli oma osani siinä, että M huomasi ettei halua olla parisuhteessa. Suhteemme loppui siksi, että siinä oli kaksi hyvin samanlaista, mutta kuitenkin niin erilaista ihmistä, hömppä seurasta nauttiva haaveilija ja hömppä omasta itsenäisyydestään kaikin tavoin kiinni pitävä kyynikko. Meidän eromme oli myös se, että minä uskoin kaikesta huolimatta, että rakkaus auttaisi pääsemään yli eroavaisuuksien aiheuttamista kivikoista kun hän taas ei.

Mistä tässä blogissa on kyse? Tämän blogin tarkoitus on nimensä mukaisesti pelastaa minut. Pelastaa minut päässäni pyöriviltä ajatuksilta, muistoilta, ahditukselta ja yksinäisyydeltä. Lähes jokainen eron kokenut tietää sen järkyttävän tunteen kun tajuaa ettei suhdetta enää ole, kun tippuu pilvilinnasta maahan ja kovaa, kun matto vedetään alta. Tämän blogin tarkoitus on käsitellä tunteita, kysymyksiä, mahdollisia vastauksia, hakea vertaistukea, tarjota vertaistukea. Ja aion varmasti myös raportoida hauskimmat palat sinkkunaisen seikkailuista, sillä jos viime kertaan on yhtään uskominen, niitä paloja tulee löytymään kasapäin.

Jokainen eroprosessi on erilainen. Tervetuloa seuraamaan minun.