For you a thousand times over

Huomenia. 

Kerkesin raskausaikana pelätä milloin mitäkin jalattomasta Pallesta revenneihin vatsalihaksiin, mutta suurin ja ehkä jörkevinkin huolenaiheeni oli kuitenkin tulevan vauva-arjen mukanaantuoma unenpuute. Nimittäin rrrrakastan nukkumista. Joskus taisinkin kirjoitella siitä, miten kaipaan näin aikuisenakin yhdeksän tuntia unta pysyäkseni tolpillani ja edes suhteellisen reippaana. Mikään ei korjaa kiukkuista mieltä ja ympyrää laukkaavia ajatuksia niin kuin ihana yhdeksän tunnin tajuttomuus kuola poskella. 

No, kuinkas sitten kävikään. Olisi kiva voida sanoa että pelkäsin unettomia öitä ja solmussa olevia tahmaisia aamuja ihan turhaan, mutta en nyt ihan kuitenkaan. Sillä noh, onhan tämä ihan perseestä. Vaikka Palle onkin ihan hyvin nukkuva vauva ja voin laskea yhden käden sormilla ne yöt kun ollaan oikeasti valvottu itkevän vauvan (tai äitin) takia, on tässä jatkuvassa pikku väsymyksessä ollut vähän sulateltavaa. Koska eihän se nyt ole yhtään sama nukkua kolmen tunnin levottomia pätkiä pikku jalkojen ja käsien sörkkiessä vuorotellen naamaa ja arkaa haavamahaa, kuin yhdeksän tuntia syvää mustaa unta hiljaa omassa yksinäisyydessäni.

Huolimatta jatkuvassa krapulassa elävistä aivoista, täysin epäinhimillisestä määrästä kahvia ja toistaiseksi vaan utopistisena ajatuksena jossain kaukana siintävästä pirteästä aamusta, en ole tainnut kertaakaan (ainakaan kovasti) kirota sitä että elämä on nyt tätä. Vauva kantoliinassa hyssyteltyjä iltoja, ikiajoiksi jumittuneita hartioita ja kännykän kelloa tuijotellessa vietettyjä öitä.

Nimittäin saattaa olla niin, että se vauvakirjojen lupaus kaikki unettomat yöt ja selkäkakat pois pyyhkivästä oman vauvan hymystä oli sittenkin totta. Niin kuin oman vauvan lohduton itku on kamalimpia kuulemiani ääniä, saa Pallen tapittavat silmät ja itkuisen naaman valtaava hymy puolessa sekunnissa ihan kaiken anteeksi. 

Ei siinä ihan kauheasti voi muuta kuin sanoa kuin ”ei se mitään”. Saat itkeä niin kuan kuin itkettää ja hengailla kello kolme viisitoista tissillä vielä sen neljäkymmentä minuuttia jos se tekee sinut onnelliseksi. Raapia naamani naarmuille teräviksi leikatuilla pikku kynsilläsi ja potkia sitä saakelin arkaa punaista arpea vielä neljännentoista tuhannen kerran.

Koska maailma ehtii potkia sinua vielä monet kerrat, saat vielä noin pienenä ja uutena tehdä ihan mitä vaan. Ja kyllä me selvitään.