Parsakaali ja muut vauvamurheet
Rakastan niitä hetkiä, kun löytää elämänsä jostain vanhasta tutusta paikasta ja huomaa, että kaikki on niin kovin erilailla kuin silloin, mutta kuitenkin ihan hyvin. Ne on niitä hetkiä, kun elokuvissa tippuisi kellastuneet lehdet puista, kaulahuivi lepattaisi tuulessa ja lumipyry kasvattaisi kinokset jalkoihin.
Kävelin Pallen kanssa jumppareissulla perjantain lumipyryssä TYKSin ohi ja meinasin vallan herkistyä siinä niitä kellastuneen valkoisia seiniä toljottaessa. Mietin, että miten voi olla mahdollista että jonkun niiden ikkunoiden takana alkoi ihan vasta kokonaan uusi elämä. Se samainen elämä, jota me ollaan parhaamme mukaan koitettu jo yli kuusi kuukautta hoivata ja pehmentää. On heijattu, tarjottu ruokaa, laulettu, uitettu ja rakastettu.
Ollaan sydän syrjällään vahdattu vierestä tuon pienen tonkijan parsakaalin syöntiä, J melkein hätänumero valmiiksi kännykkään näpyteltynä. Olen koittanut varovasti muistuttaa, ettei me enää ekaluokallakaan voida olla vieressä pilkkomassa sen lautaselta liian isoja kalapuikon paloja.
Nyt kun Palle ei ole enää se avuton äitin sylistä maailmaa tapittava pallero, alkaa tämä vanhemmuuden sysimusta puolikin pikkuhiljaa hiipimään painoksi sydämen nurkkaan. Jotain katkonaisia öitä ja toinen toistaan kaavamaisina seuraavia päivärutiinejakin pahempaa tuntuu nimittäin olevan tämä hitaasti mutta kovin päättäväisesti kasvava lohduton huoli tuosta lapsesta. Sitä koittaa huolehtia ja rakastaa parhaansa mukaan, mutta silti pitäisi kyetä oppimaan ettei sen pienen ihmisen elämää voi vuorata pumpuliin tai kahlita turvavaljaisiin.
Ja voi pojat, tuo murskaava huoli vain yhden parsakaalinnupun tähden. Eihän Palle vielä edes liiku kuin oikein kurottamalla viitisen sentin säteellä.
No, nyt vallan harhauduin sivuraiteille parsakaalihuolineni.
TYKSin pihalla olin siis. Ja mietin miten sitä osaakin olla niin hölmö kaikkine etukäteishuoline ja murheineen. Kun ennen Pallen syntymää asuin vielä Helsingissä, pidin aivan absurdina ajatuksena että ikinä selviäisin tästä kaikesta. Muskareista, nukuttamisesta, kuvakirjoista tai vaunujen renkaan puhkeamisesta. (Hah, muistan vieläkin sen hiukan hormonihuuruisen en-osaa-en-tajua -romahduksen, kun luin jostain vauvapalstalta että vaunujen rengas voi puhjeta. Miten ikinä voin olla hyvä äiti kun en edes tuollaista tiedä. Sitten olen jossain sadan kilsan päästä kotoa vauvan kanssa kolmella renkaalla ja kaikki ohikulkijat tuijottaa minua. Maailman surkeinta äitiä. Byääääääääh!)
Vaan siinä sitä oltiin, puolivuotiaan tytön äitinä ja ihan hengissä. J oli lähtenyt aamulla Raumalle kouluun ja minä pakkasin Pallen ja tavarat vaunuihin ja lähdettiin jumppaan. Tosta noin vaan vaihdettiin bussiakin ja Palle söi helistintä lapsiparkin tädin sylissä tyytyväisenä kokonaiset 60 minuuttia. Viiden sentin hangesta huolimatta sain tytön ja vaunut kuntosalilta poiskin ja käytiin muina tyttöinä oikeen ravintolassa lounaalla. Mahat riisiä pullollaan hypättiin vielä kolmanteenkin bussiin ja köröteltiin karavaaneinemme vauvauintiin.
Sellaisia ihan tavallisia juttuja, joihin jonkun noista ikkunoista takana kasaankursittu itkuinen uusi äiti ei olisi ikimaailmassa kuvitellut ryhtyvänsä tai pystyvänsä.
Katsoin tutti suupielessä roikkuvaa nukkuvaa Pallea ja vedin vaunujen lippaa vähän alemmas, ettei lumi sataisi koppaan sisään. Nielaisin kurkussa painavan palan ja hymähdin taas kerran omalle stressipäisyydelleni. Katsopas sinä hassu pieni tyttö, kaikki meni taas kerran hyvin.