Hätäsektio ja siitä toipuminen
Kirjoitin aikanaan lapsentekohommasta (höhö) jo aika pitkästi täällä ja täällä, mutta tuolloin mainitsematta jäi, miten hommat sen kesäkuisen keskiviikon jälkeen lähtivät menemään. Ja koska muistan itse ekoina viikkoina epätoivoisesti googletelleeni käytännön kokemuksia hätäsektiosta palautumisesta, tässä niitä nyt olisi.
Ensihetket vauvan kanssa olivat ihanat. Siinä me leijuimme vaaleanpunaisilla pilvillä ja joimme uutena äitinä ja isänä lämmintä omenamehua kuoharilaseista. Mihinkään ei sattunut, vauva näytti täydelliseltä pikku prinsessalta ja kuninkaallisten tavoin minut ja vauva kärrättiin lapsivuodeosastolle odottelemaan uuden päivän alkamista. J lähti kotiin nukkumaan ja sinne me jäimme kaksin uinumaan puhtaisiin pehmoisiin lakanoihin. Ah, ihanaa, ihanaa, täydellistä unta.
Mutta niin kuin parhainkin nousuhumala, tämäkin morfiinitrippi päästi minut sylistään lupia kysymättä. Heitti suoraan altaan syvään päähän ihan liian lujaa ja nopeasti.
Kuten mieheni niin kovin vitsikkäästi jaksaa aina kertoa, minähän en siis oikeastaan synnyttänyt. Vauvahan oikeastaan vaan otettiin sieltä mahasta pois. Vaikka se onkin vain hassunhauska letkautus, niin on siinä ihan vähän perääkin. Sen verran hoomoilasena nimittäin hätäsektioon päätynyttä synnytystä seuraavana aamuna heräsin. Muistan kun silmät avatessani mietin, että liikkuvatkohan varpaani ja pääsenköhän ylös. Liikkuivat ja en päässyt. Koitin nousta ylemmäs sängyssä ja ihmettelin miksi kurkkuun ja keuhkoihin sattuu yhtä paljon kuin varsinaisille pelipaikoille. Ei kai minua sentään oltu jouduttu elvyttämään? Huomasin peiton alta luikertelevan piuhan. Mikähän hemmetti se on? Ja mitä minulla on housuissa? Ja mitkä ovat nämä vaatteet, koska ne on minulle puettu? Vilkaisin epäuskoisena sylissäni nukkuvaa vauvaa. Tuossa tuo nyt on, mutta mitä ihmettä minulle on tapahtunut?
Hätäsektiosta olin kuullut oikeastaan tasan sen verran mitä neuvolan synnytysvalmennuksessa kerrottiin. Eli lähinnä sen, että niinkin voi joskus (”tosi harvoin, älkää sitä murehtiko”) käydä. Minulla ei ollut minkään näköistä käsitystä siitä, mitä toimenpide ihan käytännössä tarkoitti. Jossain vaiheessa ensimmäistä aamua hoitaja tuli kyselemään vointiani ja auttamaan minua ylös. Silloin vasta pääsin jotenkin kartalle siitä, millaisesta operaatiosta oli ollut kyse. Hän kertoi, että mahassa on pystysuuntaan vedetty aika iso haava, rivi tikkejä ja se peiton alta kurkistava piuha oli katetri. Nouseminen kuulemma saattaisi sattua jonkun verran, mutta nyt olisi tärkeää päästä ylös ja jalkeille.
Joo, sattui se. Ihan helvetisti. Suoraan sanottuna ehkä eniten koko synnytyshommassa. Pelkästään kipu olisi varmaan ollut vielä ihan siedettävää, mutta kipu yhdistettynä vuorokauden valvomiseen, vastasyntynyt vauva sylissä vietettyyn yöhön ja totaaliseen epätietoon siitä mihin kaikkiin paikkoihin minua edes oikeastaan sattui, oli aivan ylitsepääsemättömästi liikaa. Väittivät, että minussa on vaan yksi siisti haava, mutta miksen muka osannut enää edes kävellä? Tai hengittää, istua, kääntyä tai juoda. Kaikki sattui aivan naurettavan käsittämättömän infernaalisen paljon.
Olen vähän sellainen tyyppi, että saatan valittaa aika paljonkin ihan turhista ja pienistä jutuista. Mutta sitten kun on oikeasti hätä, puren hammasta enkä sano kellekään mitään. Niin kuin nyt vaikka silloin kun poltin peppuni mummolan kiukaaseen, enkä kertonut mummolle ennen kuin sukkahousut oli jääneet kiinni puoli pakaraa peittäneeseen palovammaan. Ihan saakelin typerä selviytymiskeino muuten.
Siinä kävi meinaan niin, että pärjäsin koko viikon sairaalassavietetyn ajan jollain ihmeellisillä supervoimilla. Alun heiveröisten askeleiden jälkeen rupesin kävelemään itse. Käymään suihkussa, hoitamaan vauvaa ja hakemaan käytävältä itse omat ruokani. Joo, eihän tässä mitään, hyvin menee. Hehhehhee. Jollain tosi typerällä tavalla koin, ettei minulla ollut mitään oikeutta valittaa rempallaan olevasta kropasta ja päästä, kun sylissäni oli täydellinen terve tyttövauva. Kun kuitenkin samaan aikaan koitin kädet täristen riisua vaatteita niin etten joutuisi näkemään leikkaushaavaani. Suunnittelin varastavani kymmenen niitä ihania puristamattomia, helposti päälle sujahtavia sairaalakaapuja kassiini. Mietin, että johtuukohan leikkauksesta vai siitä tapahtumatta jääneestä synnytyksestä, että vuodan ihan saakelisti verta. Kirosin sairaalan vessojen epäkäytännöllisyyttä kyynelet kurkussa kun en yltänyt vessapaperiin kurottamatta. Ja miksi mahassa tuntuu sille kuin sinne olisi jäänyt joku. Miksi sattuu niin hemmetisti, vaikka sanotaan että se kaikki kipu unohtuu kun saa vauvan syliin. No ei kyllä unohdu. Tuossa se vaan on ja vääntää kymmentä leipäveistä mahassa. Irvistää mahassa kilpaa repeilevien tikkien kanssa.
Pikkuisen vähempi pärjääminen sairaalassa olisi saattanut tehdä ensimmäisistä viikoista kotona vähän helpompia. Nyt kävi nimittäin niin, että kotioven sulkeuduttua kaikki se sairaalassa taitavasti piilotettu väsymys, kipu ja hämmennys iskivät kuin lekalla päähän. Haava lähti kyllä paranemaan ihan normaalisti ja tikitkin sain pois reilun viikon päästä synnytyksestä, mutta kipu ei vaan ottanut helpottaakseen. Mahaan sattui niin monesta eri kohdasta, etten enää ollut aamuisin lainkaan varma ovatko sisuskaluni mahan sisäpuolella enää ollenkaan. Kipulääkkeiden voimalla touhotin kyllä milloin mitäkin, mutta kovin monena iltana löysin itseni vollottamasta lohduttomasti sohvannurkasta kun sattui eikä mistään tullut mitään.
Hämmentävintä oli se, etten tiennyt mikä kaikki johtui itse hätäsektiosta, mikä supistuksista ja muista synnytysjutuista ja mikä loppuneesta raskaudesta. Vessassa käyminen tuntui sille kuin joku olisi survonut leipäveitsellä mahaan ja makuulta ylösnoustessa sisäelimet tuntuivat löllyvän pois paikoiltaan. Pallen pikku jalat tuntuivat erittäin vähän söpöiltä siinä kohtaa, kun pienet varpaat hakkasivat öisin leikkaushaavan niittejä. Googletin kaiken mahdollisen sisäelinten sijainnista kohtutulehduksiin. Mietin miten syvältä sitä vauvaa on oikein jouduttu kaivamaan kun tuntui, että kaikki on ihan vinskallaan. Vaikka oikeastaan olisin varmaan vaan halunnut, että joku sanoisi että on ihan ok olla pirun kipeä.
Vaikka miten haluaisin aina pärjätä itse, olla reipas ja nuolla haavani, oli hätäsektiosta toipuminen loppujen lopuksi aika tuskallisen hidasta. Otti päähän olla niin avuton ja joutua pyytämään apua ihan kaikkeen. Kolme viikkoa taisin olla tosi tosi kipeä ja avuton, mutta siitä se ihme kyllä lähti helpottamaan. Jonain päivänä huomasin, että yksi kipulääke oli jäänyt välistä ja reilun kuukauden päästä pärjäsin jo korkeintaan yhdellä. Muistan miten fiiliksissä olin kun pääsin ekaa kertaa Palle sylissä ylös sängystä tai kun nostin sen yöllä itse rinnalle ilman yhtään kirosanaa. Ai näinkö helppoa tämä sitten onkin, tässä sitä näin vaan nostellaan vauvaa kainalosta toiseen, tittidittidii!
Ylipäätään koin jääneeni aika yksin koko sektiosta toipumisen kanssa. Sain toki kotona kaiken avun mitä tarvitsin, mutta sairaalassa tai neuvolassa ei juurikaan kyselty kuin vauvan voinnista ja tikkien paranemisesta. Siinä vessan käsipyyhkeeseen helvetillistä kipua huutaessani olisi nimittäin saattanut auttaa jos olisi ollut edes joku käsitys siitä, mitä kaikkea sisuiskaluissani on tehty. Kukaan ei koskaan oikein myöskään osannut sanoa mitään sektion jälkeisestä liikunnasta, joten noudatin samoja ohjeita kuin ylipäätään raskauden ja synnytyksen jälkeen. Aloitin varovasti, mutta nyt reilun seitsemän kuukauden jälkeen olen kyllä tehnyt jo ihan melkein kaikkea mitä ennen raskauttakin. Vatsalihaksia tosin olen edelleen tehnyt ihan supervarovasti, koska vieläkin leikkaushaava aristaa sen verran etten kauheasti halua sen alla olevaa vatsalihasten erkaumaa tutkiskella. Muuta huomioonotettavaa sektiosta toipumisessa on ainakin se, että kuulemma uutta raskautta ei suositella ainakaan vuoteen edellisestä synnytyksestä jonkinmoisen repeämisvaaran vuoksi. Tätäkään ei kukaan tosin muistanut mainita, mutta eipä ole onneksi tullut asia muutenkaan ajankohtaiseksi.
Joku saattaa muuten ihmetellä, että miksen sitten itse kysynyt neuvoa ja pyytänyt apua. Noh, olin ekat viikon sen verran univelkainen ja muuten vaan yleismaailmallisesti pihalla, että omatoimisuuteni ja järjenkäyttöni olivat jota kuinkin eskari-ikäisen tasolla.
Huh, tulipahan tarinaa. Vieläkin melkeinpä vähän hävettää näistä puhua, mutta jos sieltä ruudun takaa löytyy joku yhtä epätoivoinen googlettelija niin toivottavasti tästä oli apua. Ja kyllä se siitä helpottaa, ihan varmasti.