Elämishommia

Pitäis kyllä kirjottaa.

Miksi en ikinä enää kirjoita mitään?

Ketä sitä nyt kiinnostaisi lukea? Mitä nekin ajattelisi?

Oikeastaan ei ole yhtään mitään sanottavaa. 

Siinä ne painavimmat selitykset miksi olen ollut niin hiljaa.

Ja niin kuin näitä juttuja taakse päin selaillessa voisi jo tulkita, silloin kun olen hiljaa, eivät asiat yleensä ole olleet ihan parhain päin. Normaalisti kirjoittamisesta tulee minulle samalla lailla hyvä mieli, kuin jollekin toiselle siivoamisesta tai ylipäätään asioiden järjestelystä. Rakastan sitä, kun saan kirjoittaessa pääni sisäistä hälinää ja kaaosta ihan pikkuisen kauniimpaan järjestykseen. Saan miettiä, jäsennellä ja kirjoittaa – todeta, että tämähän on ihan hyvä näin.

No, tämä talvi on ollut vähän erilainen. Olisi ollut kyllä aikaa kirjoittaa, muttei yhtäkään kyllin kaunista ajatusta, josta aloittaa. 

Monia asioita on ollut liikaa, jotain tärkeämpiä ihan liian vähän. Kuten nyt vaikka unta. Mikä taas sotkee minun kohdallani ihan kaiken. Kodin, elämän ja pään. Varsinkin sen pään. Joten tässä sitä nyt sitten ollaan. Vähän vähemmän väsyneenä kuin vielä joku aika sitten, mutta vieläkin vähän puolikuntoisena. Pikkuisen liian kiukkuisena ja aika ymmärrettävän pöllämystyneenä. Viikot ja kuukaudet menee märehtiessä niin, että yhtäkkiä onkin joulu. 

Ensin sitä odotti, että työt alkaisi ja kun ne alkoi, odotti että olisi aikaa tehdä kouluhommia. Kun opintovapaa sitten alkoi, olikin tylsää ja harmitti. Ja kun työt taas tammikuussa alkavat, niin taas ahdistaa. Kun mikään ei riitä ja koskaan ei kelpaa. 

Mutta kyllä tämä tästä, ihan varmasti. Nämä on näitä ajoittaisia sohvallamöllötyskausia, jotka menee kyllä ohi ajallaan. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Joku enemmän kauniista asioista pitävä saattaisi sanoa, että on ollut ihana fiilistellä talvea ja joulua kynttilöiden, pehmeiden peittojen ja hiljaisuuden ympäröimänä. Saa oikein kunnolla pysähtyä, hengittää ja antaa ajatusten virrata. 

Minä en oikein kauniista asioista ymmärrä, joten sanon ihan vaan, että eihän tämä homma nyt ihan ole lähtenyt. Olen syksyn ja talven aikana ollut ajoittain niin täynnä omia turhia ajatuksiani, että olen löytänyt oman räkäisen pääni aivan liian usein kitisemästä peiton raosta miten mistään ei tule mitään. Kammennut itseni ylös hampaat irvessä ja pyyhkinyt pahimmat räät poskelta ihan vaan taas luovuttaakseni uudestaan. Koska mistään nyt ei vaan hitto soikoon tule mitään. Kun ei lähde niin ei lähde. 

Kuuntelin tänään Samuli Putron haastattelua ja hän sanoi jotenkin hyvin haastatteluiden tekemisestä, että omien ajatusten toistaminen ei todellakaan kirkasta niitä tai tee niistä yhtään järkevämpiä. Oikeastaan niiden toistaminen vaan näyttää ne juuri sellaisina kuin ne on. Eli usein aika saakelin typerinä ja pikkuisen naurettavinakin.

Annetaan tämänkin päivän sielunmaisemien nyt kuitenkin levätä täällä. Juuri niin surkistelevina kuin ne nyt tänään olivat. Voin sitten joskus palata näihinkin ja naurahtaa, että hoh, olipas tuollakin tytöllä taas murheita kerrakseen. 

Nämä nyt on näitä. Elämishommia.