Kesken kaiken

Olin laskenut, että kun Palle menee kouluun niin tämä toinen, Onniksi kutsuttu, on neljä. Mietin, milloin ne alkaisivat leikkiä keskenään. Oltiin jo pohdittu, että entäs jos se ei olisikaan yhtä mahtava tyyppi kuin Palle. Olin miettinyt joulua ja kolmatta hääpäivää. Sitä, miten vauvan laskettu aika osuu juuri siihen. Laskeskellut kaikki kesän juhlat ja miettinyt, milloinkohan sitä haluaisi kertoa jollekin. Vai huomaisikohan ne kertomattakin? Tehnyt ihan naurettavan monta raskaustestiä ihan vaan varmistaakseni nähneeni oikein. 

”Kuinka monta viikkoa?”, kysyi lääkäri venäläisellä aksentilla. 

”7+3 pitäisi olla.”

Hiljaisuus. 

Se perkeleen hiljaisuus, mistä ne puhuvat ja mitä osasin pelätä jo Pallen kanssa joka ikisessä ultrassa. Kun lääkäri tuijottaa ruutua ensin hiljaa ja sitten kääntää sen minua kohti.

Olin oikeastaan jo tiennyt, mutten siltikään halunnut katsoa. En halunnut olla siinä, en sen lääkärin kanssa, en kuulemassa sitä mitä se aikoi sanoa, enkä varsinkaan yksin. 

”Tässä on kohtu, tuolla sinun suolisto ja tuolla pitäisi olla alkio… Se ei mitenkään voi vastata niitä viikkoja.”

Pala nousi kurkkuun ja alahuuli alkoi täristä. Olin jo koittanut psyykata itseäni niihin uutisiin, enkä yhtään halunnut itkeä. En siinä, en sen pelottavan lääkärin edessä. Olin selittänyt matkalla puhelimessa J:lle, että kävi miten kävi, se on ihan ok. Tuleva syksy olisi tarpeeksi uusi ja jännittävä ihan tällaisenaankin ilman raskauttakin. Kai olisi myös ihan kivaa olla vielä hiukan pidempään tällä porukalla, juuri kun Pallen kanssa kaikki on alkanut helpottaa ja elämä rullata. Kävi miten kävi, kaikki on ihan ok. 

Ja sillä sekunnilla tajusin, miten jotain mitä ei koskaan edes ollut, voi menettää. Vaikkei ne muutama milli soluja ikinä olleet lähelläkään ihmistä tai elämää, ne olisivat voineet olla. Ihan samalla lailla 2-vuotias Palle on joskus ollut samanlainen kuva paperilla ja oksettava olo sisälläni. Kasa varovaisesti kasvavia toiveita ja ihmetystä siitä, että toinen ihminen ihan oikeasti voi kasvaa minun sisälläni. Siinä olematonta vauvaa tuijottaessani pyyhin pois kuvitelmani tulevasta kesästä, vastasyntyneen sovittelemisesta turvaistuimeen toppahaalareineen ja meistä ensi juhannuksena kaksilapsisena perheenä.

Totta kai niiden tilalle tulisi jotain muuta, ja sitä ei ollut tarkoitettu, ja niitä sattuu tosi paljon, ja onhan minulla jo yksi terve lapsi, ja uutta yritystä vaan. Mitä näitä lohdutuksen sanoja nyt onkaan. 

Vaikka järjellisissä ajatuksissani tiesin, ettei siitä ikinä olisi voinut tulla kehittyvää elämää ja ettei meidän elämä lopu siihen, kaikki tuntui kummallisen lopulliselta. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani tutkimussängyn sairaalan väriseen nahkapäälliseen, kun lääkäri katsoi tilannetta vielä kerran.

”Olen tosi pahoillani”, hän sanoi ja käänsi näytön pois. Painoi nappia ja tulosti ainoaksi jääneen kuvan pienen pienestä elämän alusta, jota ei koskaan tullut.