Ja yhtäkkiä oli lokakuu

Jahas, iltaa vaan tännekin.

Toki muistin, että taitaahan tässä olla muutama kuukausi vierähtänyt edellisestä kirjoitustuokiosta, mutta kas vain, siinähän meni kokonainen kesä ja puolikas syksyäkin. Jotakuinkin 120 päivää, yötä ja aamua.

aamu.jpg

Kesä. Ei mitään muistikuvia. Oli ehkä aika lämmin. Saattoi kyllä myös sataa… Jompi kumpi. Sen muistan, etten käynyt rannalla kertaakaan, enkä myöskään tainnut ostaa yhden yhtä jätskipalloa ennen kuin jätskikiskan ohi kävellessä huomasin, että luukut on säpissä, lämpötila +6C ja hanskat kellarissa. 

Että mitähän hittoa? Töissä olen varmaan käynyt ja jos en ole ollut siellä, olen varmaan ollut kotona Pallen kanssa. Siitäkin roolista olen oletettavasti suoriutunut suhteellisen hyvin, sillä tyyppi vaikuttaa edelleenkin yhtä tyytyväiseltä oloonsa. Vastaa kun kysytään, kertoo vaikkei kysyttäisikään ja jos ei ihan ymmärrä, niin ainakin nauraa ihan varmuuden vuoksi. 

Ei ehkä ihme, että syksyn tultua olen katsellut tätä omaa elämää vähän niin kuin elokuvaa. Sitä, kun lehdet pikkuhiljaa vaihtavat väriä vihreästä keltaiseen ja punaiseen, kunnes sitten tippuvat leijaillen puusta asfalttiin. Siirrytään pikakelauksella ensilumeen, hankiin ja vettä tippuviin räystäisiin. Siinä välissä on aamupaloja, termarikahveja, työmatkoja ja hampaiden pesuja. Sitä arkisinta arkea, jossa päivät on niin samanlaisia, että kesäkuu olikin yhtäkkiä vaihtunut lokakuuksi.

20161019_085618.jpg

Kaikki siinä välissä onkin sitten enemmän tai vähemmän tunnistamatonta mustaa aukkoa. Jostain syystä yli yksivuotaan äidiltä ei enää kysellä yhtä innokkaasti ”miten teillä nukutaan”, mutta jos kysyttäisiin, huutelisin mustasta aukostani vastaukseksi että varmaan aika huonosti. Muisteltiin J:n kanssa, että meidän perheen edellinen kokonainen yö taisi olla kesäkuussa. Ja kun tätä blogin päivitystahtia tarkastelee, niin jotakuinkin niille maille se näyttää osuvan. Ja kohta on marraskuu. Ilmankos tämä kallisarvoinen kognitiivinen kapasiteettini on kauniisti sanottuna jumiutunut. Rumasti sanottuna tästä jotenkin paketin kokoon kursineesta äitiyshämmentyneestä tyypistä on taas hiipinyt esiin se nalkuttava, epäilevä ja asioihin junnaamaan jäävä kotitalousmonsteri. Se, jolla ei ole aikaa eikä energiaa sen enempää kirjoittamiseen, sosiaaliseen kanssakäymiseen kuin hiusten harjaukseenkaan. Viehättävä tyyppi muuten!

Mutta ehkä se tästä. Nyt on käynnissä jonkin sortin unikouluviritelmä, jonka toivon tuovan jotain armahdusta tähän touhuun. Ihan niin kuin viimeksi niiden pahimpien yösyöttöhommien jälkeen, omien aivojen palauttaminen normaaliin elämänrytmiin tuntuu olevan taas se vaikein osuus. Sitä käy ensin ihan ylikierroksilla nukahtaakseen ja sitten heräileekin jo odottelemaan seuraavaa herätystä, jota ei välttämättä edes tulisi ennen aamua. Mutta kyllä tämä tästä, yksi yö ja päivä kerrallaan. Yöt rauhoittuu, aivot tottuu ja elämä taas palautuu uomiinsa. Niin ainakin päätän uskoa.

perhe vanhemmuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *