Kuinka selvitä pääsykoekeväästä?

Olen saanut tähän mielen solmuun menemistä koskevaan kirjoitukseeni eri kanavissa niin äärettömän tärkeitä kommentteja tutuilta ja tuntemattomilta, että ihan melkein itkettää.

Jos voin omilla horinoillani olla jollekin se yksi ihminen, joka antaa edes ihan pikku ripauksen uskoa seuraavaan hetkeen, teen sen kovin mielelläni. Tiedän, että tähän aikaan vuodesta tuhannet ja tuhannet ihmiset istuvat pitkiä päiviä kirjastojen kelmeissä lukusaleissa, muistiinpanoin tapetoiduissa kodeissa sekä omat ja vanhempien säästöt syöneillä valmennuskursseilla laskien päiviä ja tunteja siihen tulevaa syksyä, sekä koko lähitulevaisuutta määrittävään päivään. 

Olkoon tämä teille kaikille. 

Viime keväänä päätin vuosien ammatillisen pään seinään hakkaamisen jälkeen hakea opiskelemaan psykologiaa. Tiesin hyvin, että sisäänpääsyprosentit suomalaisiin psykologiaa opettaviin yliopistoihin ovat Teatterikorkean ohella maan pienimmät. Tiesin, että aikaa olisi naurettavan vähän, sillä en taloudellisista syistä voinut ottaa töistä paria kuukautta enempää vapaata ja olisin muutenkin vähän huonoissa lähtöasemissa ylioppilastutkintopapereineni. En ollut kirjoittanut psykologiaa reaalissa ja sen sijaan kirjoittamani fysiikan arvosanakin oli niin huono, ettei siitä tainnut paljon lähtöpisteitä herua. 

Nämä lähtökohdat huomioon ottaen päätin, että hakisin vain tämän yhden kerran ja ainoa sallittu ajatus sisäänpääsystä olisi, että pääsisin sisään. Sisäänpääsyprosenttien sijaan kuvittelin, että oikeastaan mahdollisuudet päästä sisään ovat 50/50. Joko pääsen tai en, ja päätin pääseväni. Uskoinko tähän ajatukseen? Useinkaan en, mutta silti päätin järjestää koko viimekeväisen elämäni ja ajatukseni niin, että vähän niinkuin leikin sellaista ihmistä, joka uskoisi tuohon ajatukseen.  

lukeminen.jpg

Psykologian pääsykoeaineistoon kuuluu sekä tilastomatematiikan materiaali että noin kuukausi ennen koetta julkaistavat artikkelit. Luettavaa siis riittää. Kolme viikkoa ennen artikkelien julkaisua jäin opintovapaalle päivätyöstäni ja aloitin tilastomatematiikan pänttäämisen. Se oli ihan hirveää. Tiesin, että iso osa muista hakijoista oli lukenut materiaaleja jo kuukausia, ollut valmennuskursseilla ja muutenkin varmaan vaan tuhat kertaa fiksumpia kuin minä. Ei tuu mitään. 

Olin vuotta ennen tuota kevättä käynyt Haloo Helsingin keikalla Helsingissä. Siellä salainen tyttörakkauteni Elli Haloo oli herttaisen hurmiolliseen tyyliin puhunut kaikenlaista rakkaudesta ja unelmista. Elämästä, siihen heittäytymisestä ja itsensä keräämisestä. Muistan silloin ihan ensimmäistä kertaa myöntäneeni itselleni, etten keksi itselleni mitään muuta ammatillista unelmaa kuin psykologina olemisen. Sitä ennen se oli ollut aina sellainen ”no oishan se kiva, mutta ei sinne kukaan pääse” -unelma. 

Olin ollut Haloo Helsingin kanssa ensimmäistä kertaa tekemisissä työkuvioissa kymmenisen vuotta aiemmin. Tyypit taisi silloin olla jotain 16-kesäisiä. Mietin, että jos nuo on saakeli kasvaneet niistä pienistä bändikoululaisista soittamaan tuossa noin, varmaan kymmenkertaisina Emma-voittajina, voin minä nyt ainakin yrittää tehdä jotain omien pienten unelmieni eteen. Ja niin minä päätin alkaa tekemään pieniä, mutta tärkeitä juttuja jossain kaukana häämöttävän tulevaisuuden eteen. 

Istuin kylmässä autossa parkkipaikalla kello kahdeksan sunnuntaiaamuna ja koitin tsempata itseäni. Sinä osaat, sinä pystyt ja sinä uskallat, hoin itselleni. Silti itketti. Varpaat jäätyivät eikä Volvon etupenkille mahtunut levittämään muistiinpanoja ilman, että ne olisivat jatkuvasti uineet jalkatilan kurassa. Harmitti, ettei yksikään kahvila tai kirjasto ollut auki, eikä kotonakaan voinut lukea. Pelotti, että kaikki lukeminen ja säätäminen menisikin hukkaan, koska en vaan ikinä ehtisi opetella kaikkea. En muistanut mikä on p-arvo tai t-testisuureen kaava. Reliabiliteetti ja validiteettikin kuulostivat lähinnä joltain tärkeilevien pörssi-ihmisten pätemisjargonilta. 

Mietin Elliä ja Haloo Helsingin keikkaa.  Elli Haloo oli hiljattain jossain haastattelussa kertonut, miten vaikeaa julkisuus ja esiintyminen joskus hänelle ovat. Kun haluaisi vaan kirjoittaa lauluja, laulaa ja olla tavallinen ihminen. Ja silti hänellä on se toinen minä, joka astelee maailman cooleimpana muikkelina loppuunmyydyn Saku-Areenan lavalle, hyppii ja huutaa niin kuin olisi syntynyt sinne. Häntäkin välillä pelottaa. Saakelisti. Järkeilin, että voisin ihan varmasti keksiä itselleni tuollaisen alter-egon, joka vaan tekee ja uskaltaa. Lukee, vaikka pelottaa, väsyttää ja haluaisi vaan itkeä tilastomatikan kirjan epätoivostaan mössöksi. En edelleenkään rehellisesti sanottuna tainnut uskoa, että pääsisin sisään, mutta samalla tiesin että jollen itse uskoisi itseeni, sitä tuskin tekisi siinä tilanteessa kukaan muukaan puolestani. 

luvut2.jpg

Vähintäänkin yhtä isossa roolissa tuona keväänä oli tässä alter-egomaailmassani pyöriminen kuin varsinainen lukeminen. Kun vie lapsen kahdeksaksi aamulla päiväkotiin ja tietää, että edessä on kahdeksan kokonaista tuntia samoja testisuureita, käsitteitä, teorioita ja ulkoa opeteltavia lauseita kuin edellisenäkin päivänä, tulee päivän aikana eteen myös kymmeniä huonoja hetkiä. Niitä, jolloin tekisi mieli pistää kirja kiinni ja lähteä jätskille. Kirjautua Facebookiin tai selata Instagramia. Lajitella sukkia, pestä jalkalistat, täyttää veroilmoitus, leipoa pullaa ja vilkaista työsähköpostia. Minulle ne pienet hetket olivat vaikeimpia varsinkin silloin, kun väsytti ja keskittymistä piti oikeasti hartiavoimin jatkuvasti kääntää takaisin siihen ainoaan asiaan, jolla oli sinä keväänä väliä. Silloin kun mikään muu ei auttanut, kuuntelin pikkuisen Haloo Helsinkiä. Usein täysillä ja pää kyyneleistä ja kuminpuruista muussaantuneihin artikkeleihin uponneena. 

”Arki alkaa maanantaina, koska työviikko edessä painaa
Luomuleipä on tienattava ja muutenkin on liikaa lainaa
Tiistain talloessa päälleni mä mietin kuinka viikonloppu odottaa
Teleporttaan itseni sinne, missä voin duuniviikon kadottaa

Laula lujempaa kuin sävel radion
Sen laulun voima on suurempi kuin stadion
En aio olla onneton, vaikken aina tiedä missä onni on
Laula lujempaa, show must go on!”

… kunnes taas oli parempi hetki. Tuota samaa uudestaan ja uudestaan, hetkestä ja päivästä toiseen. Järkyttävät määrät lukemista, ulkoaopettelua, piirtämistä, kirjoittamista, ääneenlukemista, laskemista, laskemista, laskemista ja laskemista. Satoja ja satoja kertoja itsensä keräilyä sohvannurkasta suremasta sormienvälistä valuvia olemattomia sisäänpääsymahdollisuuksia. Sinä osaat, sinä pystyt –mantran mielipuolista hokemista. 

Näin jälkeenpäin ajateltuna ja tähän kirjoitettuna tämä kuulostaa lähinnä joko naurettavalta tai häiriintyneeltä. Mutta uskoisin, että karu tosiasia monen mahdottomalta tuntuvan alan pääsykokeiden kanssa on se, että ne mittaavat toki ihmisen soveltuvuutta alalle, mutta myös sinnikkyyttä ja halua lukea, lukea, lukea ja lukea. Erityisesti silloin kun ei enää jaksaisi tai kiinnostaisi. Ja luku sinällään on tietysti itse pääsykoetilanne… 

Kerrotaan nyt tähän samaan vuodatukseen siitäkin. Sepäs nimittäin olikin hauskanen juttu, josta rakas aviomieheni jaksaa aina vitsailla. Viime vuoden psykan koe oli nimittäin todella vaikea. Ei siis ainoastaan minun mielestäni, vaan ihan numeroidenkin valossa. Kun kello pääsykoesalissa löi neljä kokeen päättymisen merkiksi, en osannut sanoa muuta kuin yhden ruman saman ja alkaa itkeä.

Tiesin, että olin lukenut aivan naurettavan paljon, osasin mielestäni tosi paljon ja olin aivan varma, etten olisi voinut tehdä yhtään enempää. En kyennyt edes hetkeen nousemaan ja palauttamaan koepapereita, kun olin vaan niin totaalisen lamaantunut siitä pettymyksestä, etten tosiaan ikinä pääsisi lukemaan psykologiaa. Tiesin, etten edes ollut vastannut kaikkiin kysymyksiin ja nekin, joihin olin vastannut olivat olleet niin vaikeita, ettei pisteitä irtoaisi kuin tosi hyvällä tuurilla. Pyyhin kyyneleet, kävelin auditorion portaat alas, palautin paperit ja lähdin polkemaan kotiin. Oli kylmää ja satoi räntää. Mikä sopi tietysti vallan hyvin sekä tilanteeseen että toukokuun alkuun. 

Oli kesäkuun melkein viimeinen päivä. Olin Helsingissä matkalla työpaikan kesäjuhliin. Olin junassa lukenut psykalle hakijoiden keskustelupalstalta, että jonkin teknisen sähellyksen jälkeen myös Turun tulokset olivat tulleet.

Kävelin Porthaninkatua Kallion kirjastoon ja pyysin vierailijatunnukset tietokoneelle. Tärisevin käsin kirjauduin Opintopolkuun ja luin näytöltä, että olin päässyt sisään. Sitten, ei mitään. Ihan totaalinen tyhjyys. Olin kuvitellut tuon hetken niin moneen kertaan kevään aikana, että osasin tapahtumat ulkoa jo etukäteen. Kirjauduin ulos ja kiitin asiakaspalvelutiskin miestä. Ulkona paistoi aurinko, tuoksui kesä ja olisin halunnut halata itseäni. Kävelin viereiseen kahvilaan, tilasin jääteen ja istuin ikkunan edessä olevaan pöytään. Äärettömän kokoinen onni ja tyytyväisyys tulvivat sisään. Se oli jokaisen päänhakkaamisen ja kyyneleen arvoista. 

Kaisa, Saku, Saara, Assi ja kaikki muut saman äärellä olevat, 

olkoon rutistuksenne viimeiset viikot täynnä vahvoja hermoja, toimivia yliviivaustusseja ja halpaa suklaata
pohjatonta uskoa itseenne. 

xx

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *