Miten meni, noin niinkuin omasta mielestä?

(Julkaistu alunperin 28.6.2015)

Vielä yksi raskausjuttu. Sitten lupaan siirtyä jo muihin päivän polttaviin aiheisiin. Kuten vaikka maidontuotantoon tai vaippoihin. 

Ei vaan, josko sitä vielä jonain päivänä heräisi ja huomaisi kykenevänsä vaikka ajatustoimintaan, joka ei koske vauvan nukkumista, syömistä tai vaipanvaihtoa. Se saattaa koittaa jo tänään kun jätän Pallen isän hoiviin ja lähden vallan ulkoilmaan Kotkan Meripäiville. Aion kapinallisena äitinä juoda myös kylmän siiderin, kivittäkää jos näette.

 

sairaala.pngKirjoitin synnytyshommista jo melko pitkällisesti täällä ja täällä.

Lyhyestä virsi kaunis: en olisi toivonut synnytyksen menevän noin. Kaikessa synnytysvalmentautumisessani olin keskittynyt pitämään mieleni avoimena, mutta vähän hölmönä olin kuitenkin olettanut homman etenevän edes löyhästi jotain tiettyä kaavaa seuraten. Se alkaisi lapsivesien menolla tai supistuksilla ja päättyisi helvetillisten odottelu- ja ponnistusvaiheiden jälkeen siihen, että saisin vauvan rinnalleni. Ei käynyt niin.

Kävi niin hyvin kuin vain voi ja totta kai olen siitä äärettömän onnellinen. Saimme juuri tuon lapsen juuri nyt, juuri tuon miehen kanssa. Ja se on pääasia. Mutta tässäkin asiassa jouduin hetken itsekkäänä kermapeppuna suremaan sitä etteivät asiat menneet kuitenkaan ihan suunnitelmieni mukaan.

Ehkä vähän juuri siksi koin meidän ihan ensimmäiset päivät ja viikot vähän pelottavina ja jälkeenpäin ajatellen oikeastaan aika paniikintäyteisinä. Näin käy varmaan kaikille ensi kertaa äidiksi tuleville, mutta omalla kohdallani tuo päänsisäinen kaaos johtui myös siitä että tunsin niin kovasti kaikkea mitä en muka olisi saanut tai halunnut tuntea.

va%25CC%2588synyt.jpg

Olisin halunnut olla vain sellainen rakkautta hehkuva äiti-ihminen, joka leijailee yöheräämisistä ja vaipparallista huolimatta pumpulisessa pilvihattarassa kilometrin päässä lattioille roiskuvista ruikulikakoista ja nännivoiteista. Mutta ei. Ensimmäisiin viikkoihin kuuluikin tuskallisia öitä eritteiden peittämissä lakanoissa pienten jalkaterien hakatessa metallisia mahaniittejä. Vessanpöntöllä pyyhkeeseen haudutettuja tuskanhuutoja, kun sisäelimet tuntuivat olevan silvottu ja heitetty takaisin mahaan väärässä järjestyksessä. Epävarmuutta ja ahdistusta siitä, ettei väsyneillä aivoillani todellakaan ollut hajuakaan miksi pieni avuton ihminen milloinkin itkee. Ekana kotonaolopäivänä laskin kuukausia siihen että Pallelle saisi antaa ensimmäisen lusikalla tarjottavan ruuan. Miksei kukaan ollut kertonut, että imetys voi olla saakelin vaikeaa, kipeää ja siitä tulee megakrapulaa muistuttava paha olo? Hattaraisen onnen rinnalla tunsin järjetöntä kipua, oksennusoloa ja pelkoa.

Ympäriltä kuuluvat äänet kehottivat nauttimaan noista vauvantuoksuisista ensiviikoista nyt kun vielä oli aikaa – ne menisivät ohi niin hurjan nopeasti. Ensimmäiset todella paska äiti -fiiliksen sainkin siitä, etten voinut tuossa väsymys-, kipu- ja oksennustilassa ajatella muuta kuin että voi kun ne hetket todella vaihtuisivat johonkin selväjärkisempään mahdollisimman pian. 

En tiedä onko tällaiset kauhun, eritteiden ja itkunsekaiset äitifiilikset oikeasti aika normaaleja, vai jäikö synnytyksenjälkeisestä hormonicocktailista puuttumaan joku ensiviikot hattaraksi muuttava ekstaasiainesosa. Niin tai näin, yhtäkään äidiltä, googlesta tai neuvolasta saatua äitiysohjetta tärkeämmäksi muodostui TYKSin vessassa kyynelten, katetripiuhojen, veren ja hämmennyksen keskellä annettu lupaus olla itselle kiltti ja armollinen. Vaikka minusta oli tullut äiti täydelliselle lapselle, ottaisi uuteen elämään kasvaminen hiukan aikaa eikä kaikessa tarvinnut olla hyvä ihan heti. Päätin, että nyt jos joskus olisi ok olla ihan mitä vaan. Onnellinen, väsynyt, kiukkuinen, katkera, lapsellinen ja kateellinen.

pallesyda%25CC%2588n.png

Tämä lohdutuksen sanana meille kaikille sekopäisille äideille ja isille. Synnytyksenjälkeinen masennus on toki ihan asia erikseen, mutta on varmasti ihan tervettäkin olla näin suurten asioiden äärellä pikkuisen ulapalla. Päivä päivältä elämä saa enemmän niitä tutuntuntuisia sävyjä. Imetys ei enää okseta, leikkaushaavat paranevat ja mieli kirkastuu.

Eilen Pallen neljäviikkoispäivänä istuttiin mökkisaunan lauteilla. Oltiin ensimmäistä kertaa herätty sateisesta kelistä huolimatta väsymyssumun sijaan kirkkaaseen aamuun. Neljä viikkoa aiemmin silloin ekana kotiaamuna mietin kyyneleisin silmin miten siitä väsymyksestä ja kaikesta voi koskaan selvitä. Nyt katsoin J:tä, ulkona vaunuissa nukkuvaa Pallea ja kuistilla reporankana loikoilevaa Eliasta. Löylykauha kädessä, kylmä olut toisessa, totesin että näköjään voi.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *