Minusta se oli ihan vasta, kun Palle oppi viikkoja kestäneen epätoivoisen tuhnauksen jälkeen kääntymään mahalleen. Ja heti perään heiveröisesti kannattelemaan aivan liian painavaa päätään, joka väsymyksen hetkinä lässähti ikävästi koirankarvojen peittämään puklulätäkköön. 

Mahallaan naama kiinni lattiassa leikkiminen oli ymmärrettävistä syistä niin inhottavaa, että Pallen kärsivällisyys kesti häviävän lyhyen hetken, jonka jälkeen pitikin jo päästä syliin. Mietin siinä miljoonatta kertaa Pallea puklulätäköstä pelastaessani, että jossain kaukana tulevaisuudessa on sekin päivä kun se istuu ihan itse lattialla ja leikkii. Kurottaa itse kohti pudonneita leluja ja osaa ottaa ne käteen. Osaa laskea kyllästyessään lelun lattialle ja alkaa tutkimaan jotain toista. Hah, se tuntui niin mestarilliselta taidolta että osasin odottaa sitä tapahtuvaksi suunnilleen yhtä pian kuin rippijuhlia. 

Ja siinä se vaan eilen touhusi lattialla kännykkänsä kanssa. Istua pönötti selkä suorana ihan itse. 

Siinä se oli, meidän päivän suurin tapahtuma. Ei meillä muuta uutta auringon alla tällä kertaa. 

Seitsemän kuukautta hei! Niin kauan siihen meni, että minusta tuli yksi niistä tyypeistä, jotka tuolla pihan mummojen kanssa päivittelee miten se aika meneekin niin hurjan nopeasti. Mutta kun se menee! En ehkä kestä.

Viime päivät olen tehnyt jotain outoa surutyötä imetyksen lopettamisesta. Outoa siksi, ettei sen imetyshihhuloinnin muka pitänyt olla yhtään minun juttu. Tottakai imetin ihan ravinnonsaannillisista syistä, mutta ei se vielä pari kuukautta sitten mitään ihanaa ollut. Tahmeaa, märkää, oksettavaa ja hankalaa kyllä. Mutta niinhän se menee, että kaikista jutuista tuleekin yhtäkkiä maailman tärkeimpiä kun niitä ollaan viemässä pois. Höh. 

No mutta. Seitsenkuinen Palle ei siis juurikaan enää perusta mistään tissihommista. Muutenkin syöminen on kivaa vain lähinnä silloin, kun sitä saa tehdä itse. 

Seitsemän kuukauden ikäisenä Palle ryömii taaksepäin ja istuu lattialla jo melkein ihan itse. Hän viihtyy lattialla itsekseen suunnilleen alle minuutin, jonka jälkeen onkin jo mennyt hermot kun lelut on vierineet pois ja niska kipeä. 

Palle tykkää erityisesti joululahjaksi saamistaan kipoista ja kirjoista. Lempilauluja on kaikki isän laulama, ja tutuissa lauluissa on kiva hölöttää mukana. Muita lempijuttuja on… noh, lähinnä virnuilu ja nauraminen. Jos Palle oli nelikuisena maailman rauhallisin lapsi, on siitä kasvanut parissa kuukaudessa hurjan iloinen ja nauravainen kaveri. Äitin mielestä maailman iloisin lapsi.

Meidän ikäväksi hän tuntuu perineen äitinsä aamuvirkkuuden ja haluaisi nousta tikkana ylös viimeistään puoli seitsemältä. Muutenkin hän tuntuu olevan kellontarkka uniajoistaan, ja käy rähjäämään hyvin herkästi jos ei pää ole tyynyssä kahdeksaan mennessä. 

Hän ihailee suunnattomasti Elias-koiran heiluvaa häntää ja hassuja temppuja. Onneksi ihastus on ainakin vielä ollut molemminpuolista ja Palle on saanut Eliaksesta uskollisen univahdin sänkynsä viereen.