(Julkaistu alunperin 9.7.2015)

Koska viihdytin itseäni viimeiset raskausviikot pitkälti toisten synnytyskertomusten lukemisella, kannan korteni kekoon interwebin loputtoman  raskaus- ja vauvamateriaalin kartuttamiseksi.

Kahdessa erässä, sillä vaikka itse toimenpide oli melko lyhyt, ehdin jo odottaa sitä ainakin viikon verran. Jälkeenpäin näitä lukiessa ehkä huomaan, että jotain tosiaan oli tapahtumassa jo hyvän aikaa ennen synnytystä viikolla 40+6. Kaiken kaikkiaan olotila oli kuitenkin pelottavankin normaali ihan synnytystä edeltävään aamuun asti.

—

39+4: Perusmaanantai. Nukutaan naurettavan pitkään, ei tehdä mitään erityistä. Pesen pyykkiä, kävelen hullun lailla ja siivoan. Illalla pienet epäsäännölliset supistukset pitävät toivoa yllä siitä, että jotain tapahtuu joskus.

39+5: Vihdoinkin jotain. Nukutaan jälleen kerran vähän liian myöhään, syödään aamupala, siivoan lisää ja lähdetään kävellen Ikeaan. Supistuksia on koko reissun ajan ja ne alkaa olla jo ihan tuntuvia. Ei erityisen kipeitä kuitenkaan. Jalat myös puutuvat jännästi ja epäilen Ikeassa ihmisten tuijotuksen johtuvan siitä, että seison huomaamattani lapsivesilätäkössä. Supistukset jatkuvat iltapäivään asti, kunnes… ei mitään. Palle potkii ja möyrii varsin tyytyväisen oloisena. Höh, ei sitten.

Käyn nukkumaan ja mietin, että sänky menee kyllä piloille jos vedet joskus sattuisivat menemään yöllä.

Herään viideltä vessaan ja epämääräiset supistukset tuntuvat jatkuvan. En saa unta ja selailen kännykällä mm. työsähköpostia (ööö, miksi?!) kuuteen asti. Nukahdan ja herään taas kuolaisena pikkupossuna joskus yhdeksän jälkeen. Ei sitten.

39+6: Neuvolapäivä. Taas. Eihän minun pitänyt enää tulla tänne, neuvolantätikin toivotteli jo viimeksi hyvää synnytystä. Palle ei ole enää juurikaan kasvanut ja omakin paino on tippunut viime viikosta, mikä on kai aika normaalia näin loppuaikoina. Vauva on kuulemma kovin jo lähtökuopissaan, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Neuvolan painoarvio: ei kovin iso vauva, ehkä kolmikiloinen.

40+0: Laskettu aika. Ei mitään mainittavaa. Paitsi että ihmiset alkaa kysellä. Ja minä kaivautua yhä syvemmälle ei-se-synny-ikinä -kuoppaani. Vedän sälekaihtimet kiinni, avaan synnytyssuklaan ja hautaudun peittokasan alle lukemaan kirjoja. Päätän, etten nouse ennen synnytystä. (Jos tietäisin miten paljon tulen hengailemaan samaisessa bunkkerissa synnytyksen jälkeen, saattaisin tehdä jotain muuta…)

40+1: Juhannusaatto. Saunotaan ja lenkkeillään. Ei supistuksia, ei mitään.

40+2: Sama meininki jatkuu. Kohlailen ympäriinsä siinä toivossa, että aktiivisuus jotenkin edistäisi hommia. Mutta ei. Ainoat mainittavat supistukset tulevat aina öisin, harvoin kuitenkaan niin kipeänä ettäkö heräisin niihin.

40+3: Ei merkittävää edistystä, muuta kuin että jo laskeutunut Palle laskeutuu vieläkin kerrosta alemmas. Se tietää melkoisen veemäisiä tuntemuksia pelipaikoilla. Olen alkanut valvoa aamuyöni ja laskeskelen sen olevan hyvä merkki…

40+4: Kotona aika hiljaista, koska molemmat tietää aika tarkkaan mitä toinen ajattelee. Jokojokojokojoko kuuluu molempien päissä ja puhelinlankoja pitkin muidenkin suusta. Ehkä se ei vaan synny, mietin iltapuhteikseni. Olo ei ole enää kovinkaan hyvä ja epätoivo alkaa ihan oikeasti iskeä. En enää heräile yölläkään, eli se niistäkin merkeistä. Omakätinen painoarvioni Pallesta: noin 10 kg ja kaksi metriä.

40+5: Herään kuuden maissa melko säännöllisiin ja tuntuviin supistuksiin. Koitan kuitenkin nukkua ja luen kirjaa. Kahdeksan maissa nousen eliaksen kanssa ulos ja löntystelen pikkulenkin tuntemuksista huolimatta. Aamupalalla sanon J:lle että jos ei tämä nyt ole sitä niin ei sitten mikään.

Suunnitelmissa olisi kaverin moikkaus keskustassa iltapäivästä. Koitan touhuta normaalisti, mutta kolmen aikaan totean ettei minusta ole enää kaupungille lähtijäksi. Kellottelen välillä 10-15 minuutin välein tulevia supistuksia, mutta koska ne ei ole kipeitä, en vielä ajattele niistä sen enempää.

Viiden aikaan tulee ekat oikeasti kipeät supistukset ja totean että on ehkä pakko saada nukuttua. Muistan kertoneeni synnärillä säännöllisten ja kipeiden supistusten alkaneen yhdeksältä, mutta jälkeenpäin ajatellen ne taisivat alkaa jo paljon aiemmin.

Huonosti nukutun yön jälkeen motivaatiotaso synnytykseen on luokkaa ”en osaa, en pysty, en jaksa”. Saan nukuttua melkein kaksi tuntia välillä supistuksiin heräillen ja totean, että saakeli pakkohan tähän on kai pystyä.

Illan mittaan supistukset tihenevät hitaasti mutta varmasti ja myös kipeytyvät samaa tahtia. Huomaan jokaisen supistuksen kohdalla vaipuvani taas epätoivon syövereihin. Helvetti kun sattuu. Katsotaan telkkaria ja käydään vielä saunassakin. Elias ei uskalla laskea minua silmistään ja on vähän hämmentynyt ympäri huushollia kävelevästä pallohahmosta. Supistusten aikana en kykene olemaan paikallaan, vaan kävely ja haahuilu ovat ainoat kotonaselviytymiskeinoni. En millään haluaisi lähteä kohti sairaalaa, sillä pelkään että minut istutetaan piuhoihin kiinni johonkin nurkkaan mistä en saa nousta enkä liikkua…