Se oli varmaan loppusyksystä, kun näpyttelin taas kerran puoli neljä perjantai-iltapäivänä työhommia kotona. Kyyneleet valui poskilla ja kurkkua kuristi niin, että oksetti.

En ollut taaskaan saanut aikomiani hommia valmiiksi, lattiat oli edelleen imuroimatta ja ruoka laittamatta. Kaikki oli kesken ja sekaisin. Koti, minä ja mieli. Ahdistus on kai aika pieni sana kuvaamaan sitä mustaa möykkyä, mikä valui taas kerran kyynelinä näppikselle ja muotoutui lopulta sanoiksi päähäni.

Mistään ei saatana tule mitään. Taaskaan. 

Olen aina ollut aika isojen tunteiden tyttö, ja monesti myös toivonut, että saisin tuntea vähän vähemmän. Voisin ihan mielelläni kantaa vähän vähemmän iloja ja suruja – omia ja maailman.

Usein surkeuspäissäni olen myös miettinyt, että mitä jos ne surut eivät menisikään ohi. Jos ei aamulla yön yli nukuttua olisikaan parempi mieli tai ei pääsisikään jumppaan hakkaamaan pahaa mieltä pois. Jos olisi aina vaan mustaa. Olen vähän ihmetellyt, että voiko se masennus ja ahdistus muka tipahtaa niskaan yhtäkkiä niin isona, ettei se häviäisikään itkemällä, huutamalla, puhumalla tai juoksemalla. Hiukan ehkä pelännytkin sitä, että jostain tulisi joku niin iso ja musta möykky, etten osaisikaan järkeillä sitä pois.

Ja siksi sitten järkkäillyt elämääni sen pelossa. Analysoinut, kirjoittanut, juossut, kävellyt, siivonnut ja vatvonut. Luullut, että kun tässä nyt oikein kovasti suoritan, niin voin joskus olla niin hemmetin zen ja sinut elämäni, itseni ja koko universumin kanssa. 

Olin aika pitkään kasannut elämääni niin, että kaikki olisi hyvin. Tuntuisi hyvältä, saisin rakastaa, viisastua ja elää kaikin puolin antoisaa elämää. Jos joku ei ollut hyvin ja kivaa, en halunnut sitä elämääni. Järkkäilyt, säätänyt, juossut ja paikkaillut milloin mitäkin. Keskeneräisyyttä, toteutumatta jääneitä haaveita ja rikkinäistä mieltä. Ollut reipas, rohkea ja kaikin puolin pärjäävä. Hymyillyt, että kyllä mä pärjään ja ei tartte auttaa. Mennyt kotiin peiton alle itkemään, kun kukaan ei koskaan auta eikä tajua. 

Melkein kokonaiset kolmekymmentä vuotta luulin ihan aidosti olevani se maailman ainoa ihminen, joka pärjää kyllä itse. Pärjää, vaikka väsyttää, pelottaa ja itkettää. Tekee, elää ja suorittaa sitten vaan kovemmin, jos joskus vaikka sattuukin vähän kaatumaan. Ihan kiva ajatus, joka toimii niin kauan kun se toimii. Ja sitten kun se ei enää toimi, noh… se ei toimi. 

Ja ei. Ei se musta möykky tipahtanut niskaan kovinkaan kirkkaalta taivaalta, vaan siellä se oli lymyillyt jo pitkään. Kaikissa niissä ärsytyksen tunteissa, joista syytin muita. Väärissä työpaikoissa, ärsyttävissä kavereissa ja väärissä olevissa elämänohjeissa. Niissä isoissa ja pienissä suruissa, joita lähdin karkuun milloin mitenkin. Välillä  juoksemalla, välillä järkkäilemällä, tosi usein selittelemällä asiat selviksi itselleni ja muille. Hengittämällä, siivoamalla, joogamalla ja lukemalla. Ajattelemalla, että kunhan vaan sitä ja tätä ja tuota, niin elämä on taas enemmän zen.

Vaan kun ei se oikeastaan menekään niin. Laastarit ja avohaavat, reikäiset ämpärit ja häntäänsä jahtaavat koirat. Kyllä te tiedätte. 

Kun sinä syksyisenä perjantaina tajusin, ettei kaikki ole yhtään zen, eikä edes lähellekään ok, soitin neuvolaan ja sanoin että tämä taisi nyt olla tässä. Olin pystynyt sitä perjantaita edeltäneen parin vuoden aikana vaikka mihin ja aina vaan. Hoitamaan koiraa, vauvaa, kotia, koulua, töitä ja reissuja sinne, tänne ja tuonne. Käynyt aika yllättäenkin läpi koko siihen astista elämääni ja alitajuisesti vääntänyt isoja juttuja pienen tytön päässäni, joka olisi oikeastaan halunnut vaan pysähtyä ja olla hiljaa. Ja yhtäkkiä en pystynyt edes hakemaan lasta päiväkodista tai hengittämään. Oli hevosen kokoinen ahdistus, kolmetoista litraa kyyneleitä ja olemattomalta näyttävät tulevaisuus, huominen, tai edes seuraava minuutti. 

Jos avun pyytäminen niiltä lähimmiltä ihmisiltä on minulle mahdottoman hankalaa, niin aika hankalaa oli myös myöntää oma avuttomuutensa tuntemattomalle neuvolaihmiselle. Silloin vielä ajattelin, että pääni nyt vaan on mennyt tilapäisesti vähän sekaisin, mutta kunhan saisin apua, joku viisas tulisi ja korjaisi sen. Pistäisi palikat järjestykseen ja saisin jatkaa kivaa huolivapaata elämääni. Laittaa ruuan pöytään viideksi, ostaa perjantaisin siistiin kotiin kimpun tulppaaneita ja lakata mököttämästä tai riehumasta turhista jutuista. Löisi jonkun kivan diagnoosiin ja purkin lääkkeitä käteen ja sanoisi, että kyllä se siitä.

No eihän se mennyt niin. Harvoin menee. Koska on elämä. 

Sain kyllä apua, tosi nopeasti ja tosi hyvää sellaista. Viikko ja kuukausi kerrallaan elämänmittainen vyyhti alkoi rakentua uudelleen. Sain paikan, jossa joku viisas ihminen osasi katsoa minua ja elämääni kanssani ulkopuolisen rakentavin silmin. Siitä ei tullut yhtään sen suorempaa, ehjempää tai täydellisempää kuin se oli alun alkaenkaan ollut, mutta ajatus ajatukselta rupesin näkemään pääni sellaisena kuin se nyt välillä on. Peloissaan, onnellinen, väsynyt, innoissaan, kateellinen ja vihainen. Milloin mitäkin. Lähinnä kai pieni, hassu ja sekaisin. Usein todella yksinkertainen ja ihan väärässä. Niin kuin meillä kaikilla. 

Tämä puoli vuotta kestänyt pään uudelleenrakennus ja -kalibrointireissu on ollut ajoittain aivan perseestä. On perseestä joutua hyväksymään oma elämä ja ajatukset kaikkine naurettavuuksine ja lapsellisuuksineen, kun voisi yhtä hyvin vain olla ajattelematta niitä. Saada leiman otsaan ja päättää, että minä nyt sitten kai olen vaan tällainen. Sulkea oven ja juosta pakoon. Voisi myös syyttää muita, itkeä tai nauraa, ja lähteä pois. On ollut ihan hirveää kertoa ääneen juttuja, joita ei ole edes itselleen kehdannut myöntää. Kaivella ja kieriä niissä samoissa pohjamudissa, mistä on ansiokkaasti räpiköinyt kolmekymmentä vuotta irti ja pakoon. 

Tyhmää, raskasta ja perseestä. Ja siksi aika väistämätöntä.

Siltikään mikään ei pohjimmiltaan muuttunut. Elän edelleen ihan yhtä keskeneräistä elämää, keskeneräisine, usein aika hölmöine, ajatuksineni ja täyttymättömine toiveineni. Menneisyys ei muuttunut yhtään täydellisemmäksi, eikä tulevaisuus kirkkaammaksi. Ja se on ihan ok. Ei tullut kirkkautta eikä zeniä, mutta tuli edes pikkuinen usko siihen, että vaikka nyt on näin, niin ihan aina koittaa seuraava hetki tai uusi aamu, jolloin on taas helpompi hengittää. 

Mitään lisäämättä, mitään poistamatta, tämä on kai sittenkin oikein juuri näin. 

— — — — — —

Olen kääntänyt ja vääntänyt puolisen vuotta tämän pikkuisen blogini paikkaa.

En ole halunnut sanoa mitään, enkä ainakaan kirjoittaa. Hautonut tätäkin juttua luonnoksissa jo monta kuukautta ja päättänyt, etten ehkä kuitenkaan uskalla myöntää muille (ja vähiten itselleni), miten välillä voi mennä rikki ja sekaisin. Kunnes sitten luin tämän. Vuonna 1987 syntyneistä joka kolmas on saanut psykiatrisen diagnoosin tai ostanut psyykelääkkeitä. Tajusin, että tilastollisesti minunkin vanhasta ala-asteen luokastani kolmasosalla on joskus mennyt ajatukset ihan samalla lailla solmuun ja maailma rikki.

En osaa sanoa miksi on näin. Miksi nyt yhtäkkiä on muka niin saakelin vaikeaa, että pitää sitten ihan masentumaan ja panikoitumaan ruveta?

Mutta tiedän miten inhottavaa on myöntää, ettei ollutkaan täydellinen. Tiedän miten kipeältä tuntuu luulla, että joka ikinen muu äiti, työntekijä ja kaveri jotenkin kummasti tuntuu handlaavan kaiken tämän ja paljon enemmän, samalla kun itse räpiköi jossain kahluualtaan reunalla ja miettii, että mitähän helvettiä? 

Siksi nyt sitten kuitenkin kerron, koska newsflash: ei me muutkaan aina pärjätä. Kaadutaan räkä poskella naamalleen, eikä edes nousta. Mietitään miksei elämä olisi voinut olla enemmän Ikean kuvastoa ja vähemmän lasinsiruja ja käännettyjä kylkiä. Itketään eilisillä meikeissä ja pyyhitään räkää yökkärin hihaan. Kiukutellaan, huudetaan ja kadutaan. Löydetään itsemme sellaisista soista, että oma naama ja ajatuksetkin näyttävät vierailta. Mennään solmuun, rikki ja piiloon. Toisille niin käy helpommin, toisille harvemmin. Mutta yllättävän isolla osalle meistä joskus ja joissain elämäntilanteissa. 

Tiedän, että on aika ärsyttävää lässytystä paasata, miten mielenterveydestä pitäisi puhua enemmän ihan oikeilla sanoilla. Mutta niin se vaan taitaa olla. Viime syksyyn asti luulin, että on meitä ja sitten on niitä muita. On reippaita ja pärjääviä ja sitten on niitä vähän saamattomia ja surkeita. On normaaleja ja mielenterveysongelmaisia. Masentuneita. Paniikkihäiriöisiä. Skitsofreenisiä ja syömishäiriöisiä.

Hulluja. 

Mutta ei taida olla. Taitaa olla vaan ihmisiä erilaisine ajatuksine ja elämäntilanteineen. Joskus tulee se yksi tai sadas juttu, joka on liikaa ja joku jossain napsahtaa rikki tai leviää käsiin. Meillä ja niillä muilla.