Istun synnytysosastolla vauva ja kotiinlähtökassi pakattuna, jännittää pirusti. Millainen maailma ulkona on, pääsenkö enää ikinä mihinkään kiinni nyt kun kaikki on muuttunut.

(Kirjoitti vuoden takainen Reetta lempibloginsa kommenttilaatikkoon sairaalasängyn reunalta vauva sylissä ja sydän kurkussa)

Miten aika voikin olla samaan aikaan niin kaukana ja ihan tässä. Kun pistän silmät kiinni ja olen ihan hiljaa, voin vieläkin löytää jostain tuolta miljoonien aivosolujen sotkusta sen hetken ennen silmien avaamista heräämössä. Joku paijaa kättä, koneet hurisee ja on kylmä. Lääkesumuista höyryinen pääni tajuaa yllättävän kirkkaasti, että tuon silmienavauksen jälkeen kaikki voi olla joko ihan saakelin hyvin tai pahemmin kuin ikinä. Niitä hetkiä, kun elämä jakautuu kahteen – ennen ja jälkeen. 

Muutamaa päivää myöhemmin ilma on painava ja kostea kesän ensimmäisistä helteistä. Hikoilevat kädet täristen napitan pienen villatakin violetteja nappeja ja arvon pitäisikö vaippa vaihtaa vielä kerran ennen lähtöä. Onhan ne turvavyöt varmasti oikein kiinnitetty, pitäisikö kuitenkin käydä kysymässä lupa ennen kuin lähdetään?

Alle kolme kiloa turvakaukalossa tuntuu yhtäkkiä koko elämän painoiselta kantamukselta. Ei väsymyksestä heiveröisessä kädessä, vaan sekaisin olevassa sydämessä, joka tykyttää niin että oksettaa. Pakkaudutaan hissiin, minä, kukat, vauva, sekä jännityksestä tai varpajaisista väsynyt isä. 

Varsinkin viimeisen vuoden aikana olen jos jokusen kerran miettinyt mitä järkeä on käyttää näitä kortillaolevia vapaatunteja oman elämänsä nettiin ripustamiseen. Kirjoittaa näkymättömille naamoille juttuja, joita en ikinä kertoisi ääneen kahvipöydässä tai bussipysäkillä. Näyttää kuvia ihmisistä, joilla ei täällä ole edes nimiä. 

Kun ystävämme saivat joku aika sitten vauvan, koitin hatarilla muistikuvillani päästä takaisin niihin mustaksi mössöksi pakkautuneisiin öihin ja kuukausiin, kun Palle ei nukkunut ja minuun sattui. Vaikka kuinka laitoin silmät kiinni, koitin kaivaa kuvia pienestä vauvasta ja itkuisista silmistä, en vaan saanut päähäni sitä elämää joka silloin oli. Oli vain hämäriä muistikuvia avuttomuudesta itkuisen lapsen ja hämillään olevan pään kanssa. Tiesin, että olin kyllä elänyt sitä elämää, mutta se aika tuntui niin kaukaiselta, että elämä silloin olisi ihan yhtä hyvin voinut olla jonkun muun.

Kunnes kaivoin vanhasta blogista kirjoituksia vuoden takaa ja kuuntelin Evan & Manun levyä ajalta, jolloin Palle oli kaksi senttiä soluja mahassani. Edelleenkään pääsemättä ihan kiinni niihin tunteisiin, alkoi kuitenkin vaistomaisesti itkettää se kaikki. Miten ihan kaikki onkin voinut vuodessa muuttua niin paljon. Vastasyntyneestä pöllönpojasta on kasvanut tyttö, joka ymmärtää puhetta ja nauraa kikattaa pienen ihmisen onnellista nauruaan. Ja siitä epävarmasta ja väsyneestä ihmishaamustakin on kasvanut ihan hyvä ja täysjärkinen äiti. 

Vuosi sitten ihmettelin, miten kaikki muka voi lapsen syntymän myötä yhdessä yössä muuttua. Olinkin vähän hämilläni ekaa kertaa kotiin mennessäni, että tässäkö tämä nyt on. Istuin samalla sohvalla, samojen verhojen takana ja söin samaa eineskaalilaatikkoa, mitä olin syönyt monesti ennenkin. Netflixiin oli jäänyt auki sarjat ajalta ennen synnytystä ja kotona kaikki oli ihan kuin ennenkin. Pöydällä äitiyspakkauksen laatikossa vaan nukkui uusi ihminen. 

Ihminen, joka kyllä aikanaan muuttaisi kaiken. Kääntäisi ylösalaisin suupielet, sisuskalut ja kellon viisaritkin, mutta ei kuitenkaan ihan vielä. Eihän siinä yhdessä yössä juuri kerennyt muuta tapahtua kuin verta, itkua ja metallisia tikkejä. Yhdessä yössä ihan kaikki ei ehtinyt muuttua, mutta 365 yössä jo aika paljon. 

Ja siinä se taika kai onkin. Että niitä muutoksia omassa elämässä on niin vaikea huomata, koska ne on siinä ihan lähellä joka päivä. Ja silti, joka päivä, yksi uni, halaus ja itku kerrallaan minustakin on kasvanut enemmän äiti, Pallesta oikea ihminen ja meistä meidänlainen perhe. 

No niin. Tämän pitkähkön ajatusvirranhan oli siis tarkoitus päästä sinne, miksi kirjoitan. Siksi, että elämä menee ohi niin nopeaa, tässä, tässä ja tässä. Ja tässä. 

Eikä niitä hetkiä oikeastaan edes huomaa, vaan sen jujun, jota kai elämäksi tai ajaksi kutsutaan, muistaa vasta kun vertaa niitä ohimeneviä hetkiä toisiinsa. Aamukahveja, yön pimeitä ajatuksia ja näitä ihan jokapäiväisiä kuvia. Hetkiä, jotka on tässä nyt, mutta huomenna jo jossain poissa. Ellei niitä ripusta johonkin talteen, laita kuvana taskuun tai kirjoita kirjaimina paperilla. Silloin niitä voi laittaa jonoon ja vierekkäin. Miettiä että tuo tuossakin olin minä. 

Todeta, että tässä se oli,

vuosi nolla