Synnytyskertomus, kausi 2, osa 1

Näyttäisi siltä, että palailen tänne nykyään lähinnä niiden isoimpien juttujen ääreltä. Kuoleman ja elämän.

Marraskuun alussa perheeseemme syntyi ihana pienen pieni Monko. Kirjoitin aikanaan useammankin tekstin Pallen syntymästä ja niistä on tullut itselleni rakkaimpia kirjoituksiani. Niihin palasin tämän raskauden aikana useammankin kerran varsinkin viimeisillä raskausviikoilla, kun lähestyvä synnytys alkoi pelottaa. Luin Pallen synnytyskertomusta itselleni myös monesti Pallen elämän ensimmäisinä kuukausina, kun tuntui etten saanut oikein kiinni mistään. Äitiyden alusta, vauva-arjesta tai ylipäätään muuttuneesta minusta.

Samoista syistä haluan nyt kirjoittaa siitä, kuinka Monko saatiin maailmaan ja kuinka minusta tuli kahden lapsen äiti. Synnytys oli heittämällä elämäni merkittävin kokemus. Kaikkinensa äärettömän raskas ja rakas rutistus, joka sekä toi maailmaan lapsemme että monella tapaa muutti ja kasvatti myös minua. Nyt, kuukausi synnytyksen jälkeen, minulle on edelleen täysi mysteeri, miten ihminen tuosta noin vaan synnyttää toisen ihmisen. Miten en muka missään vaiheessa vaan antanut olla ja vaatinut lääkäriä paikalle hoitamaan homman puolestani. Miten tuohon yhteen vuorokauteen mahtui sekä suurin kipu että täydellisin onni ja autuus, mitä ikinä voisin kuvitella. Kuinka iso osa synnytyksestä ei mennyt yhtään niin kuin suunnittelin, mutta jälkeenpäin en muuttaisi siitä yhtään mitään. Ja isoimpana kaikista, miten sitä kaikkea voi kipuhorkkineen ja leviävine oksennuksineen olla nyt jo ikävä?

Rv 40+4

Herään yöllä kolmen-neljän maissa kipeisiin supistuksiin. Miten masokistisella tavalla kipu voi joskus olla niin ihanaa. Lasketusta ajasta on neljä päivää ja olen totaalisen kypsä raskauteen, jokojoko -kyselyihin ja jatkuviin vääriin hälytyksiin. Jälleen kerran olen syvällä tämä-ei-synny-ikinä -suossani.

Pallen synnytykseen valmistauduin tekniikalla ”eiköhän se nyt jotenkin sieltä ulos tule”. Kuvittelin, että liika valmistautuminen vaan kasaisi synnytykseen toteutumatta jääviä odotuksia tai sitten ahdistuihin vaan turhaan kaikesta mitä voikaan mennä vikaan. En siis oikeastaan valmistautunut mitenkään. En suosittele tätä kenellekään. Oman kokemuksen mukaan synnytyshommissa tieto ei todellakaan lisää tuskaa, vaan auttaa sietämään ja käsittelemään sitä.

Aamuyön tunteina hengittelen itsekseni peiton alla ja mietin Monkoa, jonka näkisin ihan pian. En halua herättää ketään muita ja fiilistelen supistusten kanssa seitsemään asti omassa pikku kuplassani. J:n herätyskello soi ja käperryn hänen viereen kertomaan, että Monko taitaa tänään syntyä. J ei sano mitään. ”Niin kuulitko? Että mitäs meinasit töiden kanssa, aiotko mennä?” ”No pakkohan mun on”, vastaa uninen puolisoni. Koska jokainen synnytys on hyvä aloittaa pikku riidalla, vedän tästä tietysti pienimuotoiset kilarit. ”Ai että pakko mennä töihin vaikka vaimo synnyttää sulle lasta? Et voi helvetti olla tosissasi.”

Rakas puolisoni on tietysti loppuraskauden hormonihöyryillä kyllästettyä vaimoaan huomattavasti fiksumpi. Koska eihän se Monko vielä ole syntymässä. Nousen ylös aamupalan tekoon ja supistukset häviävät saman tien. Mahtavaa. Ihan turhaan riitelinkin. Palle menee kuitenkin isovanhemmille hoitoon, että saan päivällä nukkua. Katson telkkaria, siivoan ja lepäilen. Luovutan koko synnytyksen suhteen. Antaa olla sitten.

Rv 40+5

Kipeät supistukset ovat tosiaan hävinneet. Silloin tällöin tulevat suht kivuttomat supistukset kuitenkin muistuttavat, että mahassa tosiaan on joku, joka odottaa ulospääsyä. Mutta ei mitään ihmeellistä aamupäivän aikana. J tulee töistä neljän maissa, syö ja alkaa tehdä lähtöä koulun diskon valvontahommiin. Ärsyttää. Lasketusta ajasta on viisi päivää, eikä hänen tosiaankaan pitänyt enää päästä tässä kohtaa lähtemään. Palle syntyi rv 40+6 ja koska ”toinen tulee aina aiemmin”, rv 40+5 tuntuu lähestulkoon 11. raskauskuukaudelta. Blaah. Puoli kuudelta J lähtee ja jäädään Pallen kanssa katsomaan Pikku Kakkosta.

 

Seitsemän maissa alan laittaa Pallea nukkumaan. Luen iltasatua jumppapallolla istuen ja joudun välillä jättämään lauseen kesken, kun ”äitin mahaan vähän sattuu”. Palle nukahtaa seitsemän jälkeen ja puoli kahdeksalta supistukset ovat jo todella kipeitä. Säikähdän vähän, että miten tämä alkoi näin yhtäkkiä. Odoteltuani synnytyksen käynnistymistä lähes vainoharhaisena jo kolme viikkoa, ajatus on tietysti vähän hassu. Mutta supistukset ovat oikeasti jo ihan eri sfääreissä kuin tunti sitten. Laitan J:lle viestin, että pääseehän hän heti kahdeksalta lähtemään diskosta. Kello on varttia vaille ja 15 minuuttia yksin kotona tuntuu ikuisuudelta.

Anoppi kiitää paikalle ja lähdemme sairaalaan kymmenen maissa. Koitan matkalla hahmottaa auton kellosta supistusten välejä, mutten enää oikein tunnista numeroita. Kello näyttää 22.12. Hetken päästä mietin onko 22.14 enemmän vai vähemmän kuin kaksitoista yli. Luovutan kellottamisen kanssa ja annan olla. Keskityn hengittämiseen ja valmennuksessa oppimiini mielikuvaharjoituksiin. Kivusta huolimatta päällimmäinen tunteeni on valtava kiitollisuus. Ihan kohta saamme vauvan syliin ja ikuisuudelta tuntunut odotus on ohi.

No, arvannette varmaan. Olen väärässä. Taas.

Kävelymatka parkkipaikalta Carean ensiavun oville vaikuttaa arviolta noin 21,1 kilometrin puolimaratonilta. Ylämäkeen. Tärisen alkutalven ensimmäisistä pakkasista. Tai ehkä kasvavasta paniikista. Puristan kauratyynyä kiinni mahaan, pakkasen kylmettämä kyynel valuu hitaasti poskella, mietin vauvaa ja ikävöin äitiä. Töpöttelemme J:n kanssa hitaasti ensiavun aulan kautta synnytysosaston ovien taakse. Tai minä töpöttelen ja J kävelee ärsyttävästi pari metriä edellä. Välimatka tuntuu siinä hetkessä pahemman asteen hylkäämiskokemukselta, mutten jaksa sanoa mitään. Sitäpaitsi ainoa suusta lähtevä ääni olisi kuiskaus, joka ei kuitenkaan kuuluisi suutani kauemmas.

J soittaa synnytysosaston ovikelloa ja nauraa sen koomista ysärimelodiaa. Oven avaa ihanista ihanin tutustumiskäynniltä tuttu kätilömme. Toisin kuin Pallen synnytykseen TYKSiin mennessä, olemme käyneet tällä kertaa samojen ovien takana jo useamman kerran. Tutustumis- ja pelkopolikäynneillä ja synnytystapa-arviossa. Yhtäkkiä olo on kuin olisi menossa lapsuudenkaverin kanssa kahville. Mennäänkin kartoittamaan kohdunsuun tilanne ja ottamaan streptokokkinäyte. Edelliskertaa valmistautuneempana tiedän, ettei kohdunsuun sentit tietenkään kerro koko tilannetta, mutta silti jännitän lukemia kuin tilastomatematiikan tentin arvosanaa yliopiston aulan ilmoitustaululla fuksivuonna 2007. Pakko olla ainakin enemmän kuin neljä senttiä, kaikki muu tuntuisi epäreilulta, mietin.

”Joo, ei tämä kyllä ole vielä yhtään auki, kaula on kyllä hävinnyt”. Mitäh? Tilanne on siis täysin sama kuin synnytystapa-arviossa kaksi viikkoa aiemmin. Pitäkää synnytyksenne, kiroan. Kätilö on ihanan kannustava ja vie meidät kuitenkin käyrille. ”Katsotaan nyt ihan rauhassa vaan tilanne, kyllähän tässä voi silti alkaa tapahtua.” Juu näillä tuntemuksilla se olisi tosiaan vähintäänkin toivottavaa.

Viisivuotiaan pikkulapsen tavoin mökötän hiljaa penkissäni ja tuijotan piirturin sylkemän supistuskäyräpaperin pitenemistä. Mökötyspettymykseni saa supistukset säikähtämään ja ne laantuivat pieniksi ja harvoiksi. Haluan kotiin nukkumaan…

—

Ajamme kotiin hiljaisuuden vallitessa. Jännitykseen sekoittunut innostus Monkon tapaamisesta on vaihtunut taas pitäkää tunkkinne -pettymykseen. Lampsin keittiöön mököttämään ja syömään iltapalaa. Anoppi tulee alakertaan tiedustelemaan tilannetta, mutten jaksa sanoa oikein mitään. Supistukset alkavat taas ja mumisen, että miten tämä voi tuntua näin koko kehon lamauttavan kamalalta jos mitään ei edes tapahdu. Seuraavan kahden supistuksen jälkeen ymmärrän ensimmäistä kertaa panikoitua siitä, mitä tuleman vielä pitäisi. Olin tämän raskauden aikana käynyt ensimmäisen synnytyksen tapahtumat läpi kahden kätilön ja yhden lääkärin kanssa. Heti edellisen synnytyksen jälkeenkin aihetta oli purettu niin neuvolassa kuin synnytyksessä olleen henkilökunnan kanssa. Kaikki olivat sanoneet, että periaatteessa kroppani pitäisi toimia kuten uudelleensynnyttäjän aina siihen vaiheeseen asti, kun edellinen synnytys ehti edetä. Olin tietysti tulkinnut tämän niin, että asiat etenevät siihen maagiseen 4 cm asti nopeammin ja kivuttomammin kuin edellisellä kerralla. Onhan kroppani toiminut oikein ja hyvin siihen asti jo kerran aiemminkin.

Roikun rystyset valkoisina katosta riippuvasta kantoliinasta supistuksen tullessa kohti kuin täysperävaunullinen rekka. Koitan olla ajattelematta tajutonta kipua, tulevia tunteja ja senttejä. Supistusten sietäminen ja vastaanottaminen vaan tuntuu tuhat kertaa pahemmalta nyt, kun olen saanut päähäni ettei niistä ole mitään hyötyä. Itkettää. Hahmotan, että supistusten välissä on noin puolen minuutin tai minuutin tauko ja ajotan erinäisiä toimintoja noihin väleihin. Juoksen yläkertaan, etsin jumppapallon, siirrän sen Pallen sängyn viereen, paijaan hänen unista päätään, juon vettä, vaihdan kaiuttimesta soivaa kappaletta… Supistusten ajan vaan olen ja hengitän. Yritän keskittää kaikki voimani siihen, etten miettisi tulevaa. Jossain vaiheessa siirryn makuuhuoneesta vauvan huoneeseen J:n kanssa. Laitan valot pois, jatkan hengittämistä ja koitan selvitä minuutin kerrallaan.

Kunnes yhtäkkiä muistan, että minun pitää vielä saada itseni siirrettyä autolla istuma-asennossa takaisin sairaalaan. Se tuntuu mahdottomalta. Kahdentoista maissa kuiskaan J:lle, että nyt on vaan pakko lähteä takaisin, koska myöhemmin en enää selviä. Väsyttää ja pienen pieni epätoivo alkaa nostaa päätään. Synnytys on kestänyt lähes sietämättömänä viitisen tuntia.

—