Yhtäkkiä huomaa, se päättyikin tähän
Tänään hän nukkui pois.
Nyt kun haluaisin itkeä pimeässä huoneessa räkäistä itkua siitä, että juuri minun tärkeä sairastui, on kaivettava esiin ne iloisimmat muistot, jotka saimme yhdessä jakaa. Janin kanssa mietittiin illalla Eliaksen nukkuessa sylissä, millaisena haluamme hänet muistaa. Sisimmältään juuri tuollaisena. Ja juoksemassa vapaana jäällä tai hyppiessä terveenä agilityradan esteitä. Sen märän kuonon kaivautumassa syliin iltaisin ja vaaleanpunaisen kielen nuolemassa kasvavaa mahaani.
Tällaisena hetkenä mieli alkaa väkisin pohtia, mitä kaikkea meiltä jäi tekemättä ja minkä kaiken olisin toivonut menevän toisin. Samalla koitan raivokkaasti siirtää ajatuksia niihin maailman onnellisimpiin hetkiin, jotka tekevät tästä juuri näin tajuttoman vaikeaa.
Elpulla oli luonnostaan tasan kaksi vaihdetta. Varsinkin nivelrikon myötä säätöjä oli pakko opetella näiden väliin vähän lisää, mutta missä vaan tekemisessä piti mennä heti kovaa ja korkealta. Haluan muistaa tuon rakkaan karvanaaman onnesta kiiluvan ilmeen, kun hän rohkaistui juoksemaan u:n muotoisen agilityputken läpi ekaa kertaa. Tai kun hän tuskallisen tahkoamisen jälkeen oppi kuljettamaan pallopaimennuksessa itsensä kokoisen pallon maaliin. Tuhatta ja sataa tietysti. Koska aina pitää olla eka perillä. Miten hän vielä eilen illalla vaati päästä uimaan lokakuisen kylmään mereen ja leikki siniset silmät kiiluen kepillä vastaleikatulla nurmikolla.
Haluan muistaa, miltä hänen tassut kuulostavat niiden lähestyessä keittiötä heti, kun joku sanoo ”kiitos” tai haarukka kilahtaa lautaseen ruokailun loppumisen merkiksi. ”Lautasia minulle, otaksun”, hän sanoisi.
Haluan muistaa, miten kuvittelin tuon rodun viisauden tekevän kouluttamisesta helppoa. Miten väärässä olinkaan ja miten kärsivällisesti hän antoi minun opetella. Viisaus olikin jotain ihan muuta. Sitä, kun Janin sanoessa puhelimeen ”nähdään kohta”, Elias oli ovella jo puolessa välissä ”nähdään”-sanaa. Sitä, miten viisaus tarkoitti myös sitä, että hän oppi ihan itse lukemaan mitä sanoin, miten liikuin tai hengitin. Miten kävelen, kun lähden hakemaan kynsisaksia tai millaiset askeleeta aikovat lähestyä ulko-ovea. Miltä kuulostaa keskellä lausettta sanottu ”se tulee ihan kohta” ja kuinka hänen korvat valpastuivat ja häntä alkoi varovasti heilumaan. Viisaus oli sitä, miten valmis Elias oli ihan aina tekemään hommia aivan minkä tahansa eteen. Oli se sitten taas jonkun turhanpäiväisen tempun opettelu tai uuteen hämmentävän pieneen perheenjäseneen totuttelu. Miten hän ei ikinä valittanut ettei jaksa, viitsi tai kiinnosta. ”Kerro mitä ja miten, niin minä teen”, hän olisi sanonut. Monesti naureskeltiinkin, että hänelle pitäisi ostaa pieni partiolaishuivi.
Haluan muistaa, miltä näyttävät hänen luottavaiset ja loputtoman rakastavat silmät. Miltä tuntuu tulla kotiin väsyneenä ja itkeneenä, kun toinen ei juokse vastaan hyppien vaan lähestyy häntä varovasti heiluen ja laskee pään syliin. Huokaisee ja hapuilee tassullaan kättäni rapsutusten toivossa. ”Sinä olet ihan kaikki”, sanoisimme molemmat.
Viime päivinä meillä on itketty enemmän kuin ikinä. Ja vähintään yhtä paljon nielty kyyneleitä ja menty vessaan piilottamaan pohjatonta surua niistä kaikista viimeisistä ja tulematta jääneistä kerroista. Koska vain tuollainen koira huomaa ihmisen kyyneleet jo ennen kuin ne ovat silmissä. ”Älä sinä nyt niitä mieti”, hän sanoisi. Laskisi pään syliin rapsutettavaksi ja kiittäisi: ”Rakas ihmiseni, näin on hyvä”.
